Makuja

Ravintolapäivä, kulotettu pasta ja ajatus suomalaisesta ravintolakulttuurista

Julkaistu 19.08.2013 20:28

Siirtolapuutarhassamme vietettiin Ravintolapäivänä ravintola- ja pihakirppistapahtumaa. Olin ajatellut, etten ehdi koko päivään osallistua oman vintage-/romupisnekseni takia. Mutta kuinkas sitten kävikään ja voitin Facebookissa eräästä raflapäivän ravintolasta illallisen kahdelle. Kuulin heti vinoilua ruokabloggarin "säkästä". Oli miten oli, menimme nautiskelemaan puhtaina, onnen siivittäminä pulmusina italialaista kotiruokaillallista.

Italialaista kotiruokaa Boot Kulma Bistrossa

Boot Kulma Bistro avasi ovensa päiväksi tamperelaiseen korttelikapakkaan, Kuppila Kulmaan. Paikan fiilis yllätti heti sisäänastuessa. Ruokasaliksi muuttunut pubi oli likimain täynnä hyvin erilaisia asiakkaita. Iloisen rento puheensorina täytti paikan ja keittiöstä kannettiin ohitsemme huumaavan tuoksuisia ja ns. aidon italialaisen näköisiä annoksia. Odotimme tovin ja ihmettelimme, miten systeemi pelaa ja mihin voi ilmoittautua voittajana. Lopulta ystävällinen tarjoilija tuli toivottamaan tervetulleeksi ja ohjasi "salin puolelle". Emme olleet ehtineet edes tsekata, mitä rafla tarjoaa ja seurasimme vain, mitä eteemme tuotiin. Menun hinnaksi kuulimme 30 euroa sisältäen lasin viiniä.

Alkuruoaksi oli täytettyä munakoisoa ja kesäkurpitsaa. Juuri sellaista kotiruokaa, jota teemme paljon itsekin, mutta millaista ei suomalaisissa ravintoloissa ole mahdollista saada. Annos oli yksiä italialaisimpia, mitä olen Suomessa nauttinut. Miksi suomalaiset kokit eivät tee tällaista? Ei siitä voi olla pitämättä. Väliruoaksi oli tarjolla kahta erilaista pastaa. Tomaattisella makkarakastikkeella sekä kulotetusta vehnästä tehtyä pastaa tomaattikastikkeella. Hämmennyin. Vehnäpeltoa oli kulotettu ja jäljelle jääneet jyvät jauhettu jauhoiksi. Väri oli luonnollisesti harmahtava ja maussa mukava määrä savuisuutta. Erinomaisia pastoja, vaikkakin hitusen ylikypsiä. Pasta on suomalaisten raflojen perisynti ja siinä vertailussa molemmat pärjäsivät loistavasti. Kotoisan makuisia. Kuin Italiassa. Pääruoaksi oli tarjolla kalaa ja kanaa. Tässä mentiin metsään. Lohi oli meille suolanrakastajillekin turhan ötäkkää. Paneroitu kanafile ei ole hyvä valinta etukäteen kokattuna. Kuorrute oli ehtinyt mennä muhjuiseksi ja liha rutikuivaksi. Olisi ollut varmasti hyvää tuoreeltaan. Jälkkäriksi tarjoiltu tiramisu oli sangen persoonallisen makuinen. Hyvin kahvinen ja mukana jokin pistävä maku. Ei huono, mutta ei suosikkikaan. Omenapiirakka toimi höyryävänä mukavasti. Ei hirmu persoonallinen, mutta jätti hyvän maun päätteeksi suuhun.

Mutta nyt varsinaiseen pihviin. En kirjoita tätä kiitollisuudenvelassa tai kokiessani siitä velvollisuudentuntoa. Parasta eilisessä ruokakokemuksessa oli kikkailemattoman italialaisen kotiruoan ja rennon tunnelman liitto. Suomalaiset opettelevat yhä ravintolassasyöntiä. Italialaiset ovat syöneet perheensä kanssa ulkona satoja vuosia siinä muodossa kuin se nykyään mielletään. Ravintolan pitäisi olla useimmiten pelkkä oman keittiön ja olohuoneen jatke. Sinne pitäisi pystyä menemään kuin kotiinsa ja henkilökunnan luomaan sitä vastaava fiilis. Tähän mennessä ei olla onnistuttu kummassakaan pitkällä jänteellä. Asiakkaat tsemppaavat liikaa ja tarjoilijat tekevät sen, mitä asian hoitaminen vaatii. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta turhan harvoin. Suomalaisten ja italialaisten käyttäytyminen ravintolassa on hyvin erilaista. Meillä ravintolaruokailussa on edelleen mukana herrastelun makua, mikä selittynee paitsi köyhän ja nuukan kansan historialla, myös korkealla hintatasolla. Tarjoilijat pitävät yllä ammattirooliaan ja ruokailijat asiakasroolia. Rajojen yli ei astuta. Naisen mekkoa ei kehuta, lapsen pellavapäätä silitetä. Tämä silloin, jos lasta joku on ravintolaan illalliselle uskaltanut mukaansa ottaa.

Amatöörien pykäämässä päiväraflassa ei rajoja kunnioitettu. Lapset juoksivat ja konttasivat. Ihmiset keskustelivat vapautuneesti. Kokki jäi jutustelemaan iloisena. Pörrötti lapsen tukkaa. Tunnelma oli aidointa Italiaa, mitä Suomessa olen kokenut. Asiakkaiden ikä- ja tyylirakenne vaihteli rajusti ja kaikki ruokailivat kuten olisivat kaverilla syömässä. Tarjoilijat hymyilivät aidosti kaikille ja välittivät nöyrän kiitollista fiilistä ihmisille, jotka olivat valinneet kohteekseen juuri heidän (kirjaimellisesti) päiväduuninsa. Helppoahan se on yksi päivä hymyillä, mutta kahdeksan kesää palveluammatissa toimineena tiedän, että hymy ja hyvän fiiliksen luominen on jatkossakin pelkkä asennekysymys. Osa ammattitaitoa. Tarkoitus ei ole mollata suomalaisia tarjoilijoita. Valtaosa hoitaa hommansa ihan hyvin. Ymmärrän, että duuni on monelle vain duuni. En myöskään glorifioi Italiaa läheskään joka suhteessa, mutta palvelun osalta maa ansaitsee suitsutusta. Varsin moni tarjoilija tekee työtään silminnähden ilolla tai vähintään kunnialla ja haluaa saattaa ovelle tyytyväisiä ihmisiä. Eikä kyse ole edes tippikulttuurista. Oli upeaa huomata, että sama on Suomessakin mahdollista, vaikka vain päivän ajan. Olisiko sen pohjalle mahdollista luoda menestyvää ravintolatoimintaa? Rehtiä ja maukasta välimerellistä kotiruokaa sydämellisen palvelun tukemana. Persoonat ja ammattiylpeys esillä, sydän mukana. Ehkä silloin suomalaisetkin nielaisisivat seipäänsä loppuun asti ja asettuisivat taloksi.