Michelin-ravintolassa työskentelevä kokki kirjoitti koskettavan kirjeen, johon televisiokokki Gordon Ramsay vastasi yllättävällä tavalla.
Brittikokki Gordon Ramsay tunnetaan television ruokaohjelmien rääväsuuna, jolta on turha odottaa empatiaa keittiössä. Koko Ramsayn tv-persoona pohjautuukin kokin valtavaan haukkumasanavarastoon ja maailmankaikkeuden huonoimpaan esimiestyöhön.
Viime viikolla Ramsay näytti kuitenkin itsestään täysin toisenlaisen puolen, kun televisiokokki lupautui vastaamaan ihmisten kysymyksiin Reddit-yhteisöpalvelussa. Ramsaylle sateli kysymyksiä eri aihepiireistä, mutta erään kokin tarina ja vilpittömät kysymykset kiinnittivät yhteisöpalvelun käyttäjien huomion toden teolla. Keskustelu on jo muutaman kuukauden vanha, mutta leviää jälleen sosiaalisessa mediassa.
Michelin-ravintolassa työskentelevä kokki halusi tietää, miten Ramsayn mielestä kannattaisi toimia, kun ura tuntuu olevan umpikujassa. Moni olisi voinut olettaa Ramsayn vastaavan kokkikollegan henkilökohtaiseen vuodatukseen televisiosta tuttuun, ei-niin-empaattiseen tyyliin – toisin kuitenkin kävi. Alla kirjeet vapaasti suomennettuna:
Ravintolakokin kirje:
Kokkikollega täällä hei, minä en kuitenkaan ole vielä niin pitkällä urallani kuin sinä. Minulla on kysymys sinulle, koska sinulla lienee tästä kokemusta.
Työskentelen tällä hetkellä Michelin-keittiössä, puurtaen, tunnista ja päivästä toiseen. Samalla kun punnitsen ja annostelen lohipaloja ja tyhjennän papupalkoja toisensa jälkeen, unelmani ovat hukassa. Kehoni huutaa huoltoa joka ilta. Pitäisi syödä enemmän, treenata enemmän ja hoitaa niska- sekä selkäongelmia hieronnassa. Henkilökohtainen elämäni on täysi katastrofi, kuten kaikilla kokeilla. Ainoa isähahmoni on piisissä uhkaavasti tanssahteleva ja käskyjä huutava pomoni. Hänellä ei ole aikaa kuunnella ongelmiani, koska kaikki muut kokit ympärilläni kärsivät samoista ongelmista. Osa heistä on toipuvia addikteja ja toiset ovat olleet vankilassa.
Joskus katson ulos keittiön pienenpienestä ikkunasta, ja näen ihmisiä kadulla kävelemässä ja nauttimassa auringonpaisteesta, samalla kun minä kyseenalaistan omistautumiseni tähän taidemuotoon ja saan pakkasenpuremia kylmähuoneessa. Pelko keittiömestarista estää minua tulemasta ulos kylmiöstä lämmittelemään. Kun tarjoilija kävelee saliin hakemaan tyhjiä lautasia, nostan joskus katseeni ja näen kauniin salin täynnä onnellisia, vatsat täynnä ja pikku hiprakassa olevia ihmisiä. He näyttävät ihan oikeasti onnellisilta, siis mitä hittoa? Minulla on persaukinen isä, joka asuu toisella puolella maapalloa ja pyytää minulta rahaa joka kuudes kuukausi. Ystävistä, naisesta tai mistä tahansa seurasta voin vain unelmoida. Ainoa hetki, jolloin tunnen itseni edes hiukan onnelliseksi on silloin, kun kävelen salin läpi kattauksen lopussa hakeakseni kahvia kaikille. Salissa on vielä muutamia asiakkaita, jotka maistelevat joutilaana tekemiämme, täydellisen pyöreiksi, identtiseksi ja herkullisiksi hiottuja petit fours -jälkiruokia. Sitten joku heistä keskeyttää pöytäseurueensa keskustelun kiittääkseen minua ruoasta ja kertoaksensa sen olevan herkullista. Tuntuu, että 14 tunnin hiellä ja kyynelillä on tällöin joku tarkoitus.
