Suomalainen ei osaa nauttia. Elämästä. Arjesta. Työstä. Levosta. Ruoasta. Juomasta. Sen sijaan suoritamme. Järkeistämme. Hillitsemme. Välttelemme.
Suomalainen sanoo ylpeänä, että olemme vaatimaton kansa. Vaatimattomuus kaunistaa. Otamme kehut vastaan vähätellen kehumisen kohdetta. Kaipaamme kansana huomiota kiivaammin kuin kukaan muu, mutta saatuamme sen, alamme epäillä, oliko huomio ansaittua. Meillä on sanonta, että sitä sai, mitä ansaitsi. Se on aina negatiivinen, vahingoniloisella twistillä ryyditettynä.
Älä nuolaise, ennen kuin ansaitusti tipahtaa.
Kaadamme kovan, mutta onnistuneen työpäivän jälkeen, lasten mentyä ensin nukkumaan, itsellemme lasin viiniä, koska olemme sen niiiin ansainneet. Miksemme ansainneet enempää? Miksemme stopanneet tiistai-illan suunnitelmia spontaanisti ja lähteneet koko perheen kanssa hyvin syömään? Eihän siinä olisi ollut järkeä ja koko huolella organisoitu arkipaletti olisi laitettu sekaisin. Vain, koska halusin itsekkäästi juhlistaa jotain työjuttua. Nautitaan nyt hetki punaviinistä, koska se nyt ainakin on ansaittua. Miksi nautinto täytyy ansaita? Miksi emme pysty nauttimaan joka päivä, vaikka koko ajan? Huolimatta siitä, mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä. Saavuttaneet tai jääneet saavuttamatta. Miksi kiellämme itseltämme nautinnollisemman elämän?
Luterilaisuus. Se on siinä. Luterilaisuus teki meistä taannoin nöyriä. Ahkeria, Jumalaa pelkääviä kansalaisia, jotka puursivat pelloilla, tehtaissa ja rakennuksilla, rakentaen pohjoisen rämeen keskelle jotain siviilisaatioksi viittaavaa yhteisöä. Tämä ei ole hyökkäys uskontoa vastaan. Luterilaisuus henkisessä mielessä on nykyisin häivytetty ajatuksista. Sen viesti kuitenkin elää vahvana peruskalliossamme. Sanoissa kuten tasavalta. Upea sana. Valta tasaisesti kaikilla. Ei kellään vähempää eikä ainakaan enempää. Kuin luotu luterilaiseen mielentilaan, ilottomuuden synonyymiin. Olemme syntyneet tasapäistämään. Heikoimman lenkin mukaan kun mennään, säilyy kaikilla saman verran valtaa. On edesvastuutonta, että elitistiset, viinistä iloitsevat kansalaiset arvostelevat alkoholipolitiikkaa nautinnon varjolla, koska rajoituksilla pyritään vain turvaamaan kansakunnan terveyttä. Alkoholissa nautinto on vain rappion porstua. Siksi se pitää meillä juoda nopeasti pois. Mitä jos joku ehtii keskeyttämään? Jos ei ehdi, avataan uusi pullo ja kokeillaan, ehtiikö sen juomaan loppuun. Miksi nauttia, jos tarkoitus on unohtaa? Tukahduttamalla mahdollisuus nauttimiseen säästämme kansakuntaa rappioitumiselta. Korjataan syy eikä seuraus. Järkevää.