Ei ole varsinaisesti olemassa sellaista ruokaa kuin italialainen. Saapasmaan ruokakulttuuri koostuu pitkälti alueellisista erikoisuuksista. Mitä yhdessä kaupungissa tarjotaan jokaisessa ravintolassa, ei näy 100 kilometrin päässä naapurissa välttämättä lainkaan. Siksi olemme jaksaneet kohdentaa reissujamme pääosin tuohon yhteen maahan, josta löytyy ammennettavaa niin ravintolaelämysten kuin kotikeittiöön kumpuavien vaikutteidenkin osalta aina seuraavaan reissuun asti. Tässä esittelyjä Genovassa vierailemistamme ravintoloista, joista ei löydy turistimenuja. (klikkaa kuvia suuremmaksi)
Välimeren toiseksi suurin satama
Rannikkokaupunkina merenherkuilla oli olennainen osa ruokalistoilla. Menuja hallitsivat kaksi olennaista tekijää, pesto ja anjovis. Molempia oli hyödynnetty monipuolisesti annosten pää- ja sivuosissa. Kaupungin muita lahjoja ruokamaailmalle ovat focaccia- ja farinata-leivät. Kesän myötä frittiruokia oli tarjolla paljon. Sehän passasi. Frutti di mare -tarjonta oli sen verran runsas, että totesin pystyväni hylkäämään maalla kulkeneen lihan syömisen kokonaan, mikäli vastaavaa olisi aina tarjolla. Suomalaisten raflojen perussynti on liian kypsä kala. Genovassa sain eteeni pelkästään ensiluokkaista työnjälkeä. En tiedä varmasti, mistä paikallinen tonnikala on peräisin, mutta annoin itselleni luvan herkutella sillä monen vuoden tauon jälkeen. Suomessa en siihen koske kannan heikon tilan ja ryöstökalastuksen takia. Pesto maistui yllättävän samalta kuin itse tekemäni ja sen olemus ja väri vaihtelivat samoin kuin kotikeittiössänikin. Avotulen äärellä paistettu focaccia oli tietenkin omaa luokkaansa. Farinatan koostumus valkeni minulle vihdoin ja varsin lähelle olin päässyt sitä sokkokokeiluillani.
Kokemus on osoittanut, että jälkiruokakulttuuri on Italiassa melko köyhä. Roomassa jaksoimme metsästää täydellistä tiramisua, mutta tällä kertaa jätin jälkkärin syömättä tai jaoimme yhden annoksen vaimon kanssa.
RAVINTOLOITA
