Vastaanottokeskuksessa töitä tehnyt tutkija: "Ymmärrän, että pää leviää – menneisyys on hirveä eikä tulevaisuudessa näy mitään"

Turun joukkopuukotuksen jälkeen julkisuudessa on esitetty erilaisia keinoja siihen, miten vastaavanlaiset teot saataisiin tulevaisuudessa estettyä Suomessa. Terroriteosta epäillään 18-vuotiasta marokkolaismiestä, joka oli saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen ja asunut vastaanottokeskuksessa.

Yhtenä ideana on esitetty niin sanottuja palautuskeskuksia kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille, joissa valvonta olisi vastaanottokeskusta tiukempaa. Suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari kommentoi tänään palautuskeskuksista olevan todennäköisesti hyötyä.

Vastaanottokeskuksien arkea kartoittanut ja turvapaikanhakijoita haastattelut tutkija Pirjo Pöllänen Itä-Suomen yliopistosta on täysin eri mieltä. Hän yrittäisi estää riskejä kehittämällä turvapaikanhakuprosessia ja vastaanottokeskusten arkea.

– Onkohan väärin sanoa, että minä ymmärrän, että vastaanottokeskuksissa voi kuuppa levitä tai käyttäytyminen voi olla irrationaalista, Pöllänen kysyy. 

– Elämänpiiri on kapea, sillä heillä ei ole minkäänlaista jäsenyyttä suomalaiseen yhteiskuntaan. Tekemistä on äärimmäisen vähän ja voi kysyä, onko tekeminen oikeasti mielekästä. Ajatukset pyörivät kahdessa ajatuksessa: voi, kun saisi positiivisen päätöksen ja mitä kotimaassani asuville läheisille kuuluu.

"Tulevaisuudessa ei näy mitään"

Pöllänen nostaa esiin useita seikkoja, jotka ovat hänen mielestään ongelmallisia vastaanottokeskuksiin saapuvien turvapaikanhakijoiden näkökulmasta.

– Terveet, työikäiset ihmiset tungetaan pieniin säilöihin ilman mitään tietoa tulevaisuudesta. Kun menneisyys on hirveä, eikä tulevaisuudessa näy mitään, niin ymmärrän, että pää leviää.

– Osa ihmisistä joutuu olemaan samoissa tai vierekkäisissä huoneissa samojen ihmisten kanssa, jota he ovat kotimaastaan paenneet. Tilanne olisi sama, jos 500 suomalaista toimittajaa tai tutkijaa laitettaisiin näihin olosuhteisiin, niin jollain ei vain elinvoima riitä selviämään. Jotkut käpertyvät masennuksessa itseensä, mutta tapoja käsitellä asiaa on monia.

Kolme ratkaisuehdotusta ongelmaan

Pölläsellä on kolme ratkaisuehdotusta ongelmaan. Ensinnäkin turvapaikanhakuprosessia olisi nopeutettava ja turvapaikkahaastatteluissa pitäisi aina on läsnäolotulkkaus hakijan äidinkielellä.

Yksin Suomeen saapuneisiin miehiin olisi kohdistettava erityishuomiota, myötäelämistä ja ajanvietetoimintaa. Lisäksi vielä 18-vuotiaita turvapaikanhakijoita ei saisi siirtää asumaan suurempiin yksiköihin aikuisten kanssa, vaan nuorien turvapaikanhakijoiden pitäisi saada asua pienemmissä alaikäisten yksiköissä.

Tämä vaatii luonnollisesti lisää rahaa. Sitä Pöllänen ammentaisi, tavalla tai toisella, verorahoista.

– Se, miten nykyinen veroista koottava "potti" jaetaan, on poliittinen valintakysymys: miten paljon kulutamme yritystukiin ja kuinka paljon sosiaalipolitiikkaan ja yhteiskunnan marginaalissa elävien tulonsiirtoihin ja hyvinvointipalveluihin. Jos haluamme säilyttää yhteis­kunta­rauhan, niin meidän on puututtava niihin ongelmiin, joista rauhattomuus yhteiskunnissa kumpuaa, hän kirjoittaa blogissaan.

Mutta miten Pölläsen keinoilla ehkäistäisiin Suomeen jo valmiiksi radikalisoituneina tulleiden mahdollisia iskuaikeita?

– En ole terrorismin tai psykologian asiantuntija. Mutta kyllähän me kaikki tiedämme, että uudet vaikutteet tai positiiviset kokemukset voivat melkein kenen tahansa pään käännyttää. Harvat asiat ovat meihin niin juurtuneita.

Ajatusta palautuskeskuksista tutkija kammoksuu. 

– Terrorismin kannalta se lämmittää yhtä pitkään kuin pissisi pakkasella housuun. Kyllä pää saattaa levitä jo ennen ensimmäistä (turvapaikka) päätöstä, Pöllänen sanoo.