Sukututkimuksen suosio on siivittänyt suomalaisten kiinnostusta ottaa esivanhempiensa sukunimiä. Digi- ja väestötietovirasto kertoo, että aiempaa useampi haluaa palata edellisiltä sukupolvilta löytyvään nimeen.
Valinnanvaraa sukunimen vaihtajilla riittää, sillä itselleen voi hakea nimeä, joka on ollut käytössä viiden sukupolven aikana. Tavallinen tapaus on, että sukunimeksi otetaan esimerkiksi äidin tai mummon tyttönimi, kertoo lakimies Katja Mäkeläinen Digi- ja väestötietovirastosta (DVV), joka käsittelee hakemukset nimien muuttamiseksi.
– Moni haluaa nimen ihmiseltä, johon löytyy läheinen yhteys ja tunneside.
Osa hakijoista kurkottaa kuitenkin kauemmaksi menneisyyteen ja hakee itselleen aiemmin eläneiden sukulaisten nimiä. Sukututkijat löytävät niitä helposti esimerkiksi internetin sukupuupalveluista.
Jotkut haluavat puolestaan palauttaa oman sukunimensä vanhan kirjoitusasun mukaiseksi.
– Ihmisiä kiinnostaa esimerkiksi se, onko heidän nykyinen sukunimensä muuttunut alkuperäisestä. Osa haluaa selvittää, missä muodossa suvun sukunimi on alun perin esiintynyt. Nimestä on voinut pudota vuosien saatossa esimerkiksi yksittäinen kirjain, jolloin osa suvusta käyttää sukunimeä hieman eri kirjoitusasussa.
Lue myös: Yhä useampi suomalainen haluaa vaihtaa etu- tai sukunimensä – tässä yleisimmät syyt
Kokkosesta tuli Coccoin
Iäkkäämmät ihmiset voivat hakea nimivaihtoehtoja hyvinkin kaukaa historiasta. Käsiteltävänä on parhaillaan esimerkiksi hakemus, jossa nimi on peräisin vuonna 1835 syntyneeltä sukulaiselta.
DVV pyytää nimenmuutoksista tarvittaessa lausuntoja nimilautakunnalta. Syynä on usein se, että nimien kirjoitusasu vanhoissa asiakirjoissa oli horjuvaa. Hallintokielenä 1800-luvulla oli ruotsi, ja esimerkiksi kirkonkirjat ja veroluettelot tehtiin ruotsiksi. Papit ja virkamiehet olivat usein ruotsinkielisiä, eivätkä kaikki osanneet kunnolla suomea.
– He kirjasivat nimiä aikansa ruotsinkielisen käytännön ja oman näkemyksensä mukaan. Nimilautakunta ei voi puoltaa sellaisia nimiä, jotka eivät vastaa vakiintunutta kotimaista nimikäytäntöä, kertoo nimilautakuntaan kuuluva Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja P. T. Kuusiluoma.
Esimerkiksi Itä-Suomessa yleisistä nen-päätteisistä sukunimistä voitiin jättää kaksi viimeistä kirjainta pois. Joskus k-kirjan korvattiin c:llä ja kk-konsonantit ck:lla. Ässän tilalla saatettiin käyttää z-kirjainta. Niinpä Heikki Kokkosesta tuli vaikka Hindrich Coccoin tai Kockoin. Penttilästä saattoi tulla Bengtilä ja Nikkasesta Niccain.
– Sukunimien suhteen ollaan tietyllä tavalla vanhoillisia. Kyse on paljolti siitä, että täällä pienellä kielialueella halutaan vaalia kansallista nimikulttuuria, Kuusiluoma sanoo.
Patronyymeja ei hyväksytä
DVV tekee ratkaisut nimenmuutoksista. Käytäntönä on, että 1900-luvun asiakirjoissa esiintyvät sukunimet hyväksytään. Sen sijaan tätä vanhemmista asiakirjamerkinnöistä on etu- ja sukunimilain mukaan pyydettävä nimilautakunnan lausunto.
– Usein kyse on juuri vanhojen asiakirjojen tulkitsemisesta: mikä on nimen oikea kirjoitusasu ja onko kyseessä sukunimi vai esimerkiksi patronyymi, summaa nimilautakunnan sihteeri Joanna Grandell.
Suomessa patronyymeja ja matronyymejä muotoa Henrikinpoika tai Maijantytär ei hyväksytä sukunimiksi.
Jos nimeään muuttava löytää sukuhistoriasta mieluisan nimen, jonka kirjoitusasu ei vastaa kotimaista käytäntöä, voiko hän itse "suomentaa" sen hakemukseensa?
– Tuollainen tilanne ratkaistaisiin tapauskohtaisesti, ja asiakirjat kävisivät sukututkijajäsenen arvioitavana. Luultavasti nimi tulisi hyväksyttyä sen oikeassa, tosiasiallisesti käytössä olleessa muodossa, joka saattaa hyvinkin olla se suomenkielinen muoto, Grandell pohtii.
Lue myös: Vaihtaisitko nimesi tämän takia? Sushitarjous sai 150 ihmistä menemään hämmentävän pitkälle Taiwanissa
Virkatodistus paras näyttö
Moni suomalainen löytää sukuhistoriastaan myös ruotsalaisia nimiä, joiden suhteen ei yleensä tule ongelmia. Kuusiluoman mukaan kuitenkin myös niiden pitäisi vastata sukunimien nykyisiä vakiintuneita kirjoitusasuja.
Nimen esiintyminen suvussa pitää osoittaa virkatodistuksella. Jos sitä ei löydy, mukaan voi liittää muita vanhoja asiakirjoja. Asiasta päätetään näytön perusteella.
– Virkatodistusta ei tarvita, jos hakee käyttöönsä esimerkiksi äidin tyttönimeä. Se voidaan tarkistaa väestötietojärjestelmästä, Digi- ja väestötietoviraston Katja Mäkeläinen täydentää.
Jos omasta suvusta ei löydy sopivaa nimeä, mutta törmää vanhassa asiakirjassa kiehtovaa sukunimeen tai vaikka paikannimeen, sitä voi hakea uudisnimenä. Edellytyksenä on, että nimi ei ole käytössä kellään elossa olevalla henkilöllä.