Ukrainan ex-presidentti MTV:lle: Vain jumala ja Putin tietävät, milloin sota päättyy
Venäjän tämänhetkiset keinot saada Ukraina haltuunsa ovat kaikki tuttuja historiasta, sanoo ex-presidentti Leonid Kutshma, joka kuvassa tiirailee kaukoputkeen.
Julkaistu 09.11.2025 17:06
Niko Nurminen
niko.nurminen@mtv.fi
Ukrainan pitkäaikaisin presidentti katsoo, ettei Ukrainan pidä taipua rauhanneuvotteluissa Venäjän eikä Yhdysvaltain painostukseen.
Leonid Kutshma on veteraani Venäjän kanssa käytävissä neuvotteluissa. Kutshma toimi presidenttinä vuosina 1994–2005 ja johti Ukrainan delegaatiota, kun niin sanottu kontaktiryhmä yritti purkaa itäisessä Ukrainassa alkanutta konfliktia vuonna 2014. Nyt Kutshma sanoo, että Venäjän tämänhetkiset keinot saada Ukraina haltuunsa ovat kaikki tuttuja historiasta.
Kutshma katsoo, että Nyky-Venäjä kopioi laajentumissuunnitelmansa Ukrainassa Neuvostoliiton imperialismista.
– Venäjä haluaa tuhota meidät sisältäpäin asettamalla täysin mahdottomia ehtoja, joita yhteiskuntamme ei varmasti hyväksy, toteaa presidentti.
Kutshma itsessään ei herätä ukrainalaisissa pelkästään hyviä muistoja. Hän allekirjoitti Venäjän kanssa YYA-sopimuksen vuonna 1997, ja häntä syytettiin muun muassa korruptiosta ja väkivallantekojen järjestelystä vastustajiaan kohtaan.
Kutshman hallinnon toimet herättivät ukrainalaisissa laajaa tyytymättömyyttä ja ne olivat yksi syistä loppuvuonna 2004 alkaneeseen oranssiin vallankumoukseen.
Kutshma tasapainotteli Ukrainaa johtaessaan Venäjän ja Euroopan välillä. Hän allekirjoitti EU:n kanssa kumppanuus- ja yhteistyösopimuksen ja julkilausui vuonna 2002, että Ukrainan tavoitteena Nato-jäsenyys. Kutshman kaudella Ukraina lähetti sotilaitaan Irakin amerikkalaisjohtoiseen liittoumaan vuonna 2003.
Nyt 87-vuotias Kutshma esiintyy julkisuudessa vain harvoin ja antaa haastatteluja vielä harvemmin.
MTV Uutiset tapasi Kutshman Kiovassa. Televisiohaastattelun sijaan hän halusi vastata kirjallisesti ja lähetti vastauksensa MTV:n kysymyksiin sähköpostitse lokakuussa, joten mahdollisuutta jatkokysymyksiin ei ollut. Kutshman koko haastattelu on luettavissa alla.
Olitte Ukrainan pääedustaja kolmikantaisessa kontaktiryhmässä vuosina 2019–2020. Oliko neuvotteluissa koskaan mitään myönteisiä kehityskulkuja konfliktin laukaisemiseksi?
Edustin tosiaan Ukrainaa kolmikantaisessa kontaktiryhmässä kahden presidentin pyynnöstä – ensin Petro Poroshenkon ja sitten Volodymyr Zelenskyin. Johdin Ukrainan valtuuskuntaa ensin vuosina 2014–2018 ja sen perään vuosina 2019–2020.
Ukrainan delegaatiota kolmikanta-neuvotteluissa johtanut Kutshma Luhanskissa itäisessä Ukrainassa kesäkuussa 2019.
Ensimmäinen kausi oli huomattavasti vaikeampi. Vuosina 2014–2015 Donbasin sota oli kuumimmillaan. Tuolloin Ukraina oli virallisesti vastakkain niin sanottujen separatistien kanssa, ei Venäjän armeijan. Venäjä osallistui taisteluihin, mutta teki sen niin sanotusti väärän lipun operaationa.
Vuosina 2014–2015 kolmikantaisen kontaktiryhmän ponnistelut vaikuttivat konfliktin intensiteettiin. Muutaman kerran neuvotteluprosessin aikana onnistuimme pääsemään sopimukseen tulitauosta.
Sen jälkeen sota Donbasissa alkoi hiipua. Myöhemmin, vuodesta 2016 lähtien, sota kiihtyi jo aivan uudelle tasolle verrattuna kahteen edelliseen vuoteen, vaikka tietysti ei voi puhua tämänpäiväisestä täysimittaisesta Venäjän hyökkäyksestä.
Koska onnistuimme pitämään sodan tässä rajallisessa mittakaavassa eikä täysimittainen sota ei puhjennut, voi puhua tietyssä määrin jonkinlaisesta "rauhan palauttamisesta". Ainakaan ennen 24. helmikuuta 2022 Donbasissa ei ollut aktiivisia taisteluita – huolimatta siitä, että Putin väitti niin perustellakseen täysimittaista hyökkäystään.
Rehellisesti sanottuna en voi yliarvioida kontaktiryhmän panosta tässä asiassa. Meidän neuvottelutaitomme eivät olleet kokonaiskuvassa kovin merkityksellisiä. Merkityksellistä oli se, mitä Putin jo silloin tavoitteli ja suunnitteli. Tuolloin hän ajatteli voivansa saavuttaa tavoitteensa ilman suurta sotaa.
Kutshma allekirjoitti Naton huippukokouksessa Madridissa vuonna 2023 Naton silloisen pääsihteeri Javier Solanan kanssa Ukrainan ja sotilasliiton välisen yhteistyöasiakirjan.
Onko kontaktiryhmän työssä tai muissa aiemmissa neuvotteluprosesseissa mitään käyttökelpoista, mitä voitaisiin hyödyntää tulevissa neuvotteluissa?
Tärkeintä on ymmärtää, miten Venäjä toimii ja mitä se haluaa. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut kontaktiryhmän työn jälkeen.
Muistan, kuinka röyhkeästi venäläiset ja niin sanotut Donbasin tasavaltojen edustajat käyttivät kontaktiryhmässä uhkailua ja kiristystä. He olivat Moskovan käskyläisiä.
Neuvottelijamme ovat kohdanneet tämän sodan aikana samanlaista käyttäytymistä kuin Venäjän federaation neuvottelijoilla. Nykyisten neuvottelijoiden ei pitäisi perääntyä venäläisten paineen alla, aivan kuten mekään emme perääntyneet. Tämä on tärkein oppi noista neuvotteluista.
Haluan myös korostaa neuvottelujen humanitaarista osaa, kuten sotavankien palauttamista. Kun olin osa kontaktiryhmää, onnistuimme saamaan satoja ukrainalaisia sotilaita kotiin, ja olen iloinen, että neuvottelijat ovat pystyneet vapauttamaan sotavankeja myös nyt.
Neuvottelujen sisällön osalta kaikki on tietysti muuttunut. Panokset ja asialista neuvotteluissa ovat nyt erilaiset.
Miten lännen asettamat pakotteet tehoavat Venäjän hyökkäyksen pysäyttämiseksi?
Se riippuu siitä, miten pakotteet kohdistetaan. Kaikille lienee selvää, että pelkästään Venäjän painostaminen ei riitä.
Moskovaa vastaan kohdistetut pakotteet ovat tärkeitä. Ne aiheuttavat joka tapauksessa vaikeuksia vihollisellemme ja nostavat sodan hintaa sille.
Emme voi olla tarpeeksi kiitollisia länsimaiden, ennen kaikkea Euroopan maiden, Venäjään kohdistamasta taloudellisesta painostuksesta. Usein teette sen omien hyötyjenne ja välittömien taloudellisten etujenne kustannuksella. Tällä tavalla olette osoittaneet, että asetatte arvot rahan edelle.
Mitä tulee pakotteiden radikaalimpaan vaikutukseen Venäjään, en epäile, etteikö Putin lopettaisi tätä sotaa, kun sen aiheuttamat poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset kustannukset tulevat hänelle sietämättömiksi.
Pakotteet aiheuttavat ongelmia Kremlille, mutta en usko niiden saavan Putinin muuttamaan politiikkaansa.
Ensinnäkin pakotteita on kyllä asetettu, mutta niiden täytäntöönpanoa ei ole valvottu riittävällä tavalla. Kolmannet maat toimivat portteina pakotteiden kohteena oleville tuotteille ja on olemassa hämääviä kuoria, kuten nyt jo kaikkien tuntema venäläinen varjolaivasto. Kaikki tämä luo valtavia aukkoja jo ennestään hauraisiin pakotteisiin. Tämän seurauksena meidän kaupunkeihimme iskevissä ohjuksissa ja drooneissa on paljon länsimaisia komponentteja.
Toisekseen, vaikka nämä aukot voitaisiin tukkia, Venäjä voisi silti jatkaa sotaa nykyisten liittolaistensa avulla. Pääliittolainen on Kiina.
Vain näihin liittolaisiin kohdistetut sanktiot voivat olla aidosti tehokkaita. Tässä suhteessa presidentti Trump on mielestäni oikeassa, kun hän vaatii liittolaisiamme asettamaan sanktioita Putinin liittolaisille.
Trumpin motiiveja ja hänen asettamiensa ehtojen realistisuutta voi kyllä epäillä, mutta sanktiojärjestelmän oikeellisuudesta ei ole epäilystäkään. Sen tarkoitus on kohdistua Kremlin liittolaisiin ja rahoittajiin, ei vain pelkästään Venäjään itseensä.
Kuinka kauan arvioisitte menevän kestävän tulitauon ja lopulta rauhan solmimiseen?
Vain jumala ja Putin tietävät todella, milloin tämä sota päättyy, vaikka he ovatkin hyvän ja pahan vastakkaisissa päädyissä.
Kutshma esiintyy nykyään julkisuudessa erittäin harvoin.
Mitä mieltä olette Venäjän vaatimuksista saada Ukrainan alueita osana rauhansopimusta
Kaikki riippuu siitä, miten asia muotoillaan sopimukseen.
On yksi asia, mikäli sopimus lähtee nykyisestä rintamalinjasta ja valmiudestamme sitoutua siihen, ettemme yrittäisi enää ottaa miehitettyjä alueitamme takaisin voimakeinoin. Tässä tapauksessa myöntäisimme, että vihollisella on hallussaan maitamme, mutta emme myönnä, että ne kuuluvat sille.
Valitettavasti Ukrainalla ei tällä hetkellä ole tarvittavia valmiuksia taistella takaisin niitä alueita, joita olemme jo menettäneet. Näitä valmiuksia ei nähtävissä lähitulevaisuudessakaan.
Vaikea, mutta realistinen vaihtoehto on menettää valtion pelastamiseksi alueita, joita emme kuitenkaan hallitse, kunhan saamme turvatakuut.
Jos Kreml vaatii meitä tunnustamaan nämä alueet osaksi Venäjää ja lisäksi vetämään joukkomme taistelematta pois Donbasin miehittämättömästä osasta, se on yritys tuhota kaikki mahdollisuudet rauhanomaiseen ratkaisuun.
Venäjä haluaa tuhota meidät sisältäpäin asettamalla täysin mahdottomia ehtoja, joita yhteiskuntamme ei varmasti hyväksy. Todennäköisesti myöskään asevoimamme eivät suostuisi noudattamaan tällaisia ehtoja.
Meidän on myönnettävä, että tämä on venäläisille win-win-tilanne. Jos suostuisimme tällaisiin ehtoihin, Ukraina menettäisi Donbasissa meidän kaikkein vahvimmin linnoittamamme turvallisuuslinjan. Ukraina olisi silloin merkittävästi heikentynyt, kun Venäjä lähtee seuraavan kerran hyökkäykseen.
Tällaisiin ehtoihin suostuminen merkitsisi myös kansakuntamme nöyryyttämistä, symbolista tappiota ja yleistä moraalin romahtamista. Suuri osa väestöstämme menettäisi taisteluhalunsa.
Mikäli taas hylkäisimme nämä vaatimukset, Venäjä saisi tilaisuuden sanoa, että Ukraina on se, joka heikentää Trumpin pyrkimyksiä rauhanomaiseen ratkaisuun.
Onko väliaikaisesti miehitettyjen alueiden luovuttaminen pysyvästi Venäjälle mahdollista?
Ei. Se on lainvastaista. Emme voi järjestää edes kansanäänestystä siitä, haluammeko luovuttaa alueita.
Se olisi askel kohti itsetuhoa ja loisi hirvittävän ennakkotapauksen. Tuskin kukaan epäilee, että vaikka jonkinlainen aselepo allekirjoitettaisiinkin, Venäjä haluaisi mennä pidemmälle muutaman vuoden kuluttua.
Nyky-Venäjä kopioi laajentumissuunnitelmansa Neuvostoliiton imperialismista.
Suomalaiset ovat valitettavasti hyvin tietoisia ensimmäisestä laajentumistavasta. Se on kokemuksenne talvisodasta vuosina 1939–1940. Joissain määrin Venäjä toteutti sitä myös Georgian sodassa vuonna 2008.
Suunnitelma on seuraava: Venäjä hyökkää maahan, jolla ei ole riittävää kansainvälistä selkänojaa ja tukea, ja kohtaa sitten vastarintaa. Se valtaa osan alueista ja tekee kaikkensa heikentääkseen tämän valtion poliittista itsenäisyyttä ja päätäntävaltaa. Kremlin voi katsoa osittain onnistuneen tässä, kun katsoo millainen nykyistä ja Georgiaa ja millainen Suomi oli 1900-luvun kolmannella neljänneksellä.
Toinen Venäjän toimintatapa on maan jakaminen kahtia verisen sodan jälkeen. Geopoliittiseen länteen jäävä osa asetetaan kansainvälisen valvonnan alaiseksi ja luvataan sille itsenäisyys ja turvallisuus. Esimerkkejä tästä ovat Saksa toisen maailmansodan jälkeen ja Korea vuoden 1953 jälkeen.
Kolmas malli on Venäjälle kaikkein toivottavin. Moskova yksinkertaisesti imaisee itseensä valtiot, jotka eivät kykene vastustamaan sitä. Esimerkki tästä on Baltian maiden miehitys vuonna 1940.
Kaikki kolme Venäjän laajentumismallia ovat jossain määrin toteutumassa tässä sodassa. Vuosina 2014–2022 Moskova noudatti ensimmäistä toimintatapaa – se valloitti Krimin ja osan Donbasista. Se teki kaikkensa Ukrainan poliittisen vakauden horjuttamiseksi ja Venäjä-myönteisen hallituksen asettamiseksi valtaan. Se ei tuolloin onnistunut pyrkimyksissään.
Sitten vuonna 2022 Putin päätti pistää kaiken peliin ja pyrki miehittämään koko Ukrainan. Sekään ei onnistunut.
Nyt lähes neljä vuotta sodan alkamisen jälkeen, useimmat rauhanomaisen ratkaisuksi tarjotut mallit muistuttavat joko Saksan tai Korean vaihtoehtoja. Silmiinpistävä ero on, että meidän tapauksessamme jonkinlaisen Pohjois-Koreaa tai Itä-Saksaa muistuttavasta Kaakkois-Ukrainasta ei puhuta, vaan Venäjä vaatii saada liittää miehittämänsä alueet itseensä.
Yhteiskuntamme ei ole valmis hyväksymään tällaista maan jakamista.
Tosiasiassa Venäjä haluaa edelleen toteuttaa kolmannen vaihtoehdon – miehittää koko Ukrainan. Olisi hullua helpottaa Venäjän suunnitelmaa ja luovuttaa jo nyt osia maastamme.
Kuinka tärkeää Ukrainan kannalta on, että Suomen presidentti Alexander Stubb on rauhanprosessissa henkilökohtaisesti mukana?
Tietenkin se on tärkeää. Presidentti Stubb on yksi uuden sukupolven päättäväisimmistä eurooppalaisista johtajista. Lännessä kuulee vieläkin harvoin hänen äskettäin lausumaansa toteamusta, jonka mukaan Ukrainalle turvallisuustakuut antavien maiden on oltava valmiita taistelemaan, mikäli Venäjä hyökkää uudelleen. Tällaista suoruutta ja päättäväisyyttä tarvitaan nyt toden teolla.
Tällainen Stubb-faktori on Ukrainan lisäksi tärkeä koko Euroopalle.
Päättäväisyytensä lisäksi presidentti Stubb on ainutlaatuisella tavalla osoittanut olevansa menestyksellinen neuvottelija ja arvoihin sitoutunut johtaja.
Kun Trumpin hallinto palasi valtaan ja suhteet "vanhan Euroopan" ja "uuden Amerikan" välillä olivat jännittyneimmillään, juuri Stubb löysi oikean puhetavan ja ne argumentit, jotka saivat Trumpin suhtautumaan Ukrainaan myönteisemmin ja pitämään kiinni Yhdysvaltojen Nato-sitoumuksista.
Liittokunnan uusin jäsen Suomi säilytti liittokunnan yhtenäisyyden symbolisesti. Olen varma, että Ukraina seuraavana uutena jäsenenä vahvistaisi Natoa symbolisuuden lisäksi myös välittömässä sotilaallisessa ja strategisessa mielessä. Uskon Ukrainan jäsenyyden toteutuvan ennemmin tai myöhemmin. Se olisi myös oman tehtäväni täyttymys. Ukrainan liittyminen Natoon asetettiin tavoitteeksi minun presidenttikauteni aikana.
Olette tavannut presidentti Putinin useita kertoja. Miten kuvailisitte hänen henkilökohtaista kehitystään nykyiseksi sotadiktaattoriksi?
Minulla oli erittäin rakentava ja lämmin suhde Boris Jeltsiniin. Huomasin muutoksen heti Putinin astuessa valtaan.
Putin on KGB:n tuote. Putin on tyypillinen KGB-mies. Hän on hurmaava, mutta epärehellinen. Hän puhuu suuria sanoja, mutta hänellä ei ole periaatteita. Hän yrittää aina värvätä keskustelukumppaneitaan. Putin toimii taitavasti ja tehokkaasti, kun katsoo kuinka monta hänen vaikutusvaltaisten agenttiensa lukumäärää jopa Euroopan unionissa. Enkä puhu tässä vain Gerhard Schröderistä.
Presidenttikauteni aikana minulla oli näennäisesti hyvät suhteet Putiniin. Samalla olin tietoinen Venäjän toimista järjestää vähintään kaksi sisäpoliittista kriisiä Ukrainaan.
Minun piti asettua suoraan Putinia vastaan ensimmäisen kerran vuonna 2003, kun Venäjä yritti ensimmäisen kerran liittää itseensä Krimiä. Tuolloin Venäjä halusi itselleen Tuzlan saaren. Silloin käskin Ukrainan joukkoja avaamaan tulen venäläisiä vastaan, jos he loukkaisivat Ukrainan rajaa.
Kutshma Tuzlan saarella lokakuussa 2003, jolloin hän oli määrännyt ukrainalaisjoukot avaamaan tulen, mikäli venäläisjoukot tunkeutuisivat Ukrainan puolelle.
Seuraava kerta oli vuonna 2004 oranssin vallankumouksen ollessa kuumimmillaan. Kutsuin tuolloin länsimaisia välittäjiä ratkaisemaan tilannetta ja Putin kehotti minua ryhtymään ankarakätisiin toimenpiteisiin Maidanin vallankumousliikehdintää vastaan. Luonnollisesti kieltäydyin sellaisesta toiminnasta. Näiden tapahtumien jälkeen minulla ei ollut enää harhakuvitelmia Putinista.
Mainitsemasi Putinin kehitys sotadiktaattoriksi oli mahdollinen kahden tekijän ansiosta.
Ensimmäinen syy on sisäinen: Putin on ollut alusta asti sellainen kuin on. Toinen on ulkoinen: Venäjän valmius diktatuuriin ja lännen suvaitsevaisuus Venäjää kohtaan.
Putin toimi yhä rohkeammin, kun hänelle annettiin yhä enemmän myöten.
Vuonna 2008 Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ja Saksan liittokansleri Angela Merkel sulkivat Naton ovet Ukrainalta ja Georgialta. Putin hyödynsi tilanteen täysimääräisesti. Hän hyökkäsi muutamaa kuukautta myöhemmin Georgiaan ja sen perään muutama vuosi myöhemmin liitti Krimin Venäjään. Molemmissa tapauksissa sekä Eurooppa että Yhdysvallat pysyivät käytännössä täysin hiljaa.
Sinun olisikin syytä kysyä Putinin muutoksesta silloisten länsimaiden johtajilta eikä minulta.
