USA, 2014. Ohjaus: Michael Bay. Käsikirjoitus: Ehren Kruger. Kuvaus: Amir Mokri. Leikkaus: Roger Barton, William Goldenberg, Paul Rubell. Musiikki: Steve Jablonsky. Tuotanto: Ian Bryce, Tom DeSanto, Lorenzo di Bonaventura, Don Murphy. Pääosissa: Mark Wahlberg, Nicola Peltz, Jack Reynor, Stanley Tucci, Kelsey Grammer. Kesto: 165 min. Levittäjä: Finnkino.
Neljäs Transformers-elokuva oli tehtävä, vaikka kolmannen oli tarkoitus olla sarjan viimeinen. Studiopomot eivät voineet vastustaa helpon rahan kiusausta. Ohjaajaksi saatiin jo aiemmissa osissa kunnostautunut Michael Bay. Tarina ei ole juurikaan aiemmista osista jalostunut. Juoni on hajanainen, ennalta arvattava ja lapsellinen. Henkilöhahmot ovat puisevia ja ajatus metallileluista joilla on sielu, ei tunnu hetkeäkään idealta johon voisi uskoa. Mutta todistettavasti on suuri joukko ihmisiä, joihin tämä lähtökohta vetoaa.
Chicagon kaupungin kokema tuho on saanut ihmiset kääntymään Autobotteja vastaan. 17-vuotiaan Tessan (Nicola Peltz) yksinhuoltajaisä, mekaanikko Cade Yeager (Mark Wahlberg) löytää verstaastaan Optimus Primen, Autobottien piileskelevän johtajan. Cade korjaa metallijättiläisen kuntoon ja joutuu robottiystäviensä lailla CIA:n jahtaamaksi. Voimillaan ja muuntautumiskyvyillään robotit saavat suunnatonta tuhoa aikaan. Kun ihmisten rakentamat robotit käyvät taisteluun Autobotteja vastaan, uhkana on jälleen kerran laajamittainen sota ja ihmiskunnan tuho.
Michael Bayn tyyli on tunnistettavaa, kohteitaan ihannoivaa, sankaruutta nostattavaa. Ohjaaja rakastaa hidastuskuvia ja palvovia kuvakulmia, mahtipontisia taisteluja, joiden taustalla takoo banaali musiikki ja hulmuaa tähtilippu. Perhe pitää aina yhtä: nyt isä suojelee tytärtään ja tytär isäänsä. Elokuvan tunneosastolla yritetään siis liikkua suurella vaihteella.
3D-tekniikalla saadaan tehokkaasti kuvattua tuhoa. Kiinassa ja Hongkongissa kuvatut kohtaukset hivelevät eniten silmää, varsinkin takaa-ajo korkeiden kerrostalojen parvekkeilla ja ikkunalaudoilla. Välillä kuviin on silti pakattu liikaa tavaraa. Plussapuolena mainittakoon, ettei Bay leikittele liikoja 3D:n mahdollistamilla huvipuistoefekteillä.
Neljännessä Transformersissa on häikäilemätöntä tuotesijoittelua, mikä on luultavasti tuottajien eikä ohjaajan ratkaisu. Katsojalle ei jää epäselväksi, ketkä ovat elokuvan sponsoreita. Transformers - Tuhon aikakausi on valitettava esimerkki siitä, miten elokuva on tullut yhä lähemmäksi pelimaailmaa. Kun teatterista kävelee ulos, niin sanotusta juonesta ei muista mitään. Päässä on vain yksi kysymys: tarvitaanko todellakin peräti 2,5 tuntia taistelujen räjähdysten ja takaa-ajojen sarjan esittämiseen?