USA, 2012. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ben Lewin. Kuvaus: Geoffrey Simpson. Leikkaus: Lisa Bromwell. Musiikki: Marco Beltrami. Tuotanto: Ben Lewin, Judi Levine, Stephen Nemeth. Pääosissa: John Hawkes, Helen Hunt, William H. Macy. Kesto: 96 min. Levittäjä: FS Film.
Polio on tehnyt toimittaja ja runoilija Mark O'Brienin (John Hawkes) vartalosta hintelän ja vääntyneen. Hänen elämänsä on hengityslaitteen ja muiden ihmisten varassa. Vaikka hän ei pysty liikuttamaan raajojaan, hänen tuntoaistissaan ei ole mitään vikaa. 38-vuotiaana O'Brien haluaa viimein päästä eroon poikuudestaan, mutta miettii katolisen kirkon langettamaa synnin taakkaa. Avaramielinen pappi (William H. Macy) antaa O'Brienin seksisuunnitelmalle täyden henkisen tukensa ja seksiterapeutti Cheryl (Helen Hunt) hoitaa hankkeen teknisen puolen.
Helen Hunt onnistuu näyttämään siltä kuin alastomuus olisi hänelle mitä luonnollisin olotila. Hunt on muutenkin erinomainen näytellessään tavallisia ihmisiä arkipäiväisissä tilanteissa tai esittäessään hyvin erikoisia tilanteita samalla huolettomuudella kuin joisi kahvia. Seksikohtaukset esitetään siivosti näyttämällä lähinnä O'Brienin hätääntyneitä ja autuaita ilmeitä. Uskaliaampi lähestymistapa ei olisi tuonut tarinaan yhtään lisäarvoa.
Kun henkilöhahmot onnistuvat kohottautumaan vammojensa ja itsesäälin yläpuolelle ja löytävät elämäänsä positiivisen sävelen, on aika varmaa, että elokuva taistelee silloin Oscareista. Erityisen vahvoilla ollaan, jos filmatisointi perustuu tositarinaan. John Hawkesin roolihenkilön kanssa samankaltaisessa tilanteessa ovat olleet mm. Javier Bardem elokuvassa Meri sisälläni ja Mathieu Almaric elokuvassa Perhonen lasikuvussa. Ja palkintoja on sadellut. Viime vuoden ranskalaiselokuvat Koskemattomat, Rakkaus sekä Luihin ja ytimiin käsittelevät kaikki samaa vammaisuuden aihepiiriä kuin The Sessions, jokainen omalla tavallaan ja sävyllään.
Jacques Audiardin Luihin ja ytimiin elokuvan Ali ja The Sessionsin Cheryl ovat erinomaisia tukihenkilöitä siksi, että he suhtautuvat toisten vammoihin täydellisen arkipäiväisesti ja vailla sääliä. Mark taas korvaa oman fyysisen avuttomuutensa sanoilla, jotka hän niin hyvin hallitsee. Ei elokuvan tarvitse olla rankka ollakseen vakuuttava, mutta The Sessionsissa keveyttä ja vitsien lohkaisuja on liikaa. Myös kokeneen terapeutin vyöryvät tunteet tuntuvat oudoilta - olkoonkin että kyseessä on tositarina.
Helen Huntia tuli jo kehuttua. Hyvä on myös John Hawkes, joka saa katsojan uskomaan, että kaulasta alaspäin halvaantunut mies voi olla niin hurmaava ja älykäs, että kolme vahvaa ja kaunista naista rakastuvat häneen tosissaan. Suorapuheisuus ja herkkyys ovat ilahduttava yhdistelmä käsiteltäessä vammaisuutta ja seksiä, mutta katsojan saisi välillä viedä myös kunnolla epämukavuusalueelle. Tai kenties alastomuutta kavahtavat amerikkalaiset kokevat elokuvaa katsoessaan olevansa koko ajan epämukavuusalueella.
Teksti: Minna Karila