Tavarasta ahdistunut Paula raivasi kotinsa turhasta rojusta – "Jotain piti oikeasti tehdä"

Kun 67-vuotiaan Paula Mäntysen mies viime marraskuussa meni matkoille, Paula innostui siivoamaan keittiön vanhoista mausteista.

– Vedin kaikki purkit ja pussukat pois hyllyiltä, lokeroista ja laatikoista. Päätin poistaa jokaisen parasta ennen -päiväyksen ohittaneen tuotteen. Sellaisia löytyikin aika paljon. Tyhjensin sisällöt biojätteeseen ja vein purkit lasinkeräykseen. Lopetettuani ihailin tyytyväisenä tyhjiä rivejä, Paula kertoo.

Harmonia mureni helmikuussa, kun mies alkoi laittaa ruokaa ja kyseli mustapippurin perään. Ruoanlaitossa oli meneillään kriittinen vaihe, jossa maustetta tarvittiin.

– Silloin minä sain kyytiä – eiväthän mausteet kuulemma niin helposti pilalle mene. Harmittelin, etten ollut kuvannut jopa kymmenen vuotta vanhojen purkkien päivämääriä. Vaikka mieheni lopulta rauhoittui hieman, jouduin silti menemään koputtelemaan samassa pihapiirissä asuvan miniän ovelle ja lainaamaan sitä pippuria, Paula naurahtaa.

"Ei voinut jatkua loputtomiin"

Paulan innostus tavaroiden järjestelyyn oli alkanut jo aikaisemmin.

– Itse asiassa mieheni kertoi ihastuneensa siisteyteeni ja järjestelmällisyyteeni jo tavatessamme 1970-luvulla. Kuitenkin lapsiperheen arkea eläessä omakotitaloomme alkoi pikkuhiljaa kertyä tavaroita. Se ahdisti, mutta pitkät työpäivät, muut aktiviteetit ja se, että kotona oli tilaa siirrellä ja säilytellä kaikenlaista, lykkäsi asiaan tarttumista, Paula muistelee.

– Tiesin kyllä, että tilanteelle piti oikeasti tehdä jotain. Niin ei voinut jatkua loputtomiin. Päätin, että sitten kun jään eläkkeelle, aloitan.

Lopetettuaan työt muutama vuosi sitten Paula sattui lukemaan lehtijutun ammattijärjestäjistä. He käyvät työkseen ihmisten kodeissa siivoamassa nurkat turhista tavaroista.

– Ymmärsin, että yksityiselämässäkin on mahdollista toteuttaa tällaista prosessin hallintaa – että kodin sotkukin on systemoitavissa ja apua löydettävissä.

Keskeytyksetön aika tärkeää

Paula ilmoittautui lehtijutun innoittamana työväenopistoon ammattijärjestäjä Anne te Velde-Luoman yleisöluennolle.

– Siellä kehotettiin hyväksymään, että raivaaminen etenee kohde kerrallaan.

On siis valittava paikka, jonka käsittelyyn antaa itselleen vaikka tunnin aikaa. Tuona aikana ei saa vastata puhelimeen, tarkistaa sähköposteja tai juoksennella ympäri taloa.

– Ainakin omalla kohdallani tietynlainen "hajoaminen" eri askareisiin on estänyt tavoitteiden toteutumisen. Jos ryhdyn esimerkiksi käymään läpi lehtihyllyä, niin kuullessani pesukoneen lopettaneen pyörimisen menenkin tyhjentämään pyykit kuivausrumpuun. Pian kuivausrumpukin on käynyt kierroksensa, ja vien kuivatut vaatteet kaappiin. Keskeytyksiä tulee jatkuvasti, Paula selittää.

– Kun ensimmäistä kertaa varasimme mieheni kanssa tunnin kirjahyllyn raivaamiseen, olimme ihan hämmästyneitä: hei, me tehtiin se!

Ei enää kaatuilevia lehtipinoja

Mistä kaikesta Paula sitten on hankkiutunut eroon?

– Vaatteita on lähtenyt paljon. Lehdistäkin olen suurimmaksi osaksi luopunut. Säilytin niitä aikaisemmin välillä nätisti koteloissa, välillä isommissa pinoissa, jotka sitten kaatuilivat. Kuitenkaan niihin ei ikinä tullut palattua, Paula vastaa.

Lehdet ovat löytäneet paikkansa esimerkiksi vanhainkodeista, terveyskeskuksista ja hammaslääkärin vastaanotolta.

– Aikakauslehtitilaukseni olen viimeisen vuoden aikana lopettanut. Se ei tarkoita, etten enää lukisi. Nyt minulla vain on vapaus valita kaupan lehtihyllyllä, mihin tällä kertaa haluan tutustua. Kotiin ei enää synny lukemattomien lehtien pinoa.

– Meillä oli myös iso kirjaprojekti, jonka jäljiltä itse kirjahylly kyllä jäi paikoilleen, mutta 75 prosenttia kirjoista päätyi kierrätyskeskukseen.

Käyttämättömiä kuppeja tilaa viemässä

Paula on tyhjentänyt niin ikään astiakaappeja.

– Vaikka ne edelleen notkuvat tavaraa eikä arvokkaista keräilyastiastoista ole luovuttu, niin sellainen käyttämätön tavara, johon silmä vain oli turtunut, on poissa. Esimerkiksi erään kahvimerkin mainoskupeista en ollut koskaan edes juonut mitään. Olin vain jotenkin tottunut siihen, että ne aina nököttivät siellä.

Paula korostaa, että päätöksen tavarasta luopumisesta tekee aina sen omistaja.

– Mustapippuriepisodissa astuin kieltämättä vahingossa hieman mieheni reviirille, sillä hän on perheemme gourmet-kokki. Mutta esimerkiksi hänen vaatteisiinsa en ole voinut enkä halunnut koskea – hän tekee päätökset niistä ihan itse.

Arkistoraivaukseen silppuamispalvelu

Hieman nurinkurisesti Paulan luonteelle ominainen järjestelmällisyys oli myös osasyynä siihen, että tavaraa kertyi: hän oli vuosien aikana säilönyt kaikki mahdolliset paperit ja tositteet mappeihin.

– Niistä eroon pääseminen ei ollutkaan ihan helppoa. Teimme vuosi sitten aivan hurjan arkistoraivauksen, josta en työssäkäyvänä varmaan olisi edes selvinnyt. Joukossa oli paljon luottamuksellisia papereita. Tilasimme lopulta sata euroa maksaneen silppuamispalvelun hävittääksemme ne, Paula sanoo.

Koko raivausprojekti on valokuvattu.

– Tavaraa on lähtenyt useita kymmeniä Ikea-kassillisia. Roskiin en ole laittanut mitään, mikä ei ole ollut totaalisen rikki.

"Sinun isikin leikki tällä"

Jotain kotiin on toki jäänytkin.

– Koriste-esineitä onnistuin raivaamaan vain pahvilaatikkoon vaatekaappiin. Koska en raaski luopua niistä, olen ajatellut vaihdella esillä olevia vuorotellen.

VHS-nauhojakin on tallella.

– Nyt jo kolmikymppiset poikani olivat nauhoittaneet teini-ikäisinä monta sataa kasettia täyteen kaikenlaisia leffoja – mutta kuinka ollakaan, siellä välissä oli omia perhevideoitamme. Muistot Lapin retkistä ja Itävallan laskettelumatkoista piti tietysti säilyttää. Tämä oli iso ja aikaavievä osa raivausta, mutta kun lapsenlapseni viime hiihtolomalla lähtivät lautailukurssille, pystyin näyttämään heille heidän oman isänsä lumilautavideon 18 vuoden takaa, Paula hymyilee.

– Henkilökohtaiseen arkistoon ja muistoihin pitää mielestäni suhtautua vakavasti. Vanhoille valokuville on oltava tilaa. En haluaisi, että kukaan kotiaan raivaava tekee sitä innostuksissaan liian kovalla kädellä.

Paula kiittelee oman projektinsa hitautta siitä, ettei hän ole jäänyt ikävöimään mitään talosta poistettua.

– Olen kyllä kuullut ihmisten harmittelevan, kuinka he olisivatkin kaivanneet jotain, jonka juuri heittivät pois. Prosessissa ei ole ollut tällöin ajatus mukana, Paula sanoo.

– Itse olen säilyttänyt muun muassa muutaman lelun poikiemme lapsuudesta. On hauskaa, kun voi kertoa lapsenlapselle, että sinun isikin on leikkinyt tällä.

Tavaroita ei enää "pakko" saada

Kodin raivaamisen myötä Paulan ostoskäyttäytyminen on muuttunut.

– Viimeiset pari vuotta ovat olleet shoppailun kannalta hyvin helppoja. Minulle ei tule enää sellaista tunnetta, että "ai kun kiva, pakko saada". Muistan jo kaupan hyllyllä, että kotona on ennestäänkin liuta kynttilöitä polttamatta.

– En ole silti tullut mitenkään allergiseksi ostamiselle. Katselen vaatteita, ja olen ostanut tänäkin vuonna villapuseron. En vain yksinkertaisesti enää "tarvitse" kaikkea. Vaikutus on ollut ihan terveellinen.

Tavaroista luovutaan joukolla

Tavaroiden raivaaminen innostaa muitakin. Esimerkiksi tammikuussa Facebookiin perustetussa Tavara päivässä pois -ryhmässä ihmiset esittelevät innolla kuvia nurkista poistamistaan tilansyöjistä.

– On hauska katsella, kuinka siellä luetellaan hiussolkia ja vanhoja hammastahnatuubeja. Mutta tottahan se on, että juuri tuollaiset jäävät helposti laatikon pohjalle. Ne vain siirtää sormella sivuun, kunnes saa herätyksen.

Paula on itsekin asettanut varastohuoneensa hyllylle pienen pahvilaatikon, johon tarpeettomat esineet viedään pois viemistä odottamaan.

– Viimeksi lähti kynttilänjalka. Se oli aina nököttänyt tietyllä paikalla, vaikkei sillä ollut minulle kauneus- tai muutakaan arvoa. Niinpä tartuin siihen ja vein pahvilaatikkoon. Yleensä myyntikuntoiset tavarat odottavat laatikossa tyhjennystä pari viikkoa. En ole ikinä hakenut sieltä mitään pois.

– Eräs ystäväni kertoi innostuneensa heittämään tavaran päivässä pois jo vuosia ennen Facebook-villitystä. Hänen kellariin laittamastaan isosta laatikosta on kuulemma lähtenyt kiertoon jo 1400 esinettä.

"Jos me emme olisi tehneet, poikamme olisivat joutuneet"

Paula kehottaa erityisesti iäkkäitä raivaamaan kotia, vaikka tavaramäärä ei juuri tällä hetkellä suuremmin häiritsisi.

– Entä, jos joutuu vaikka lonkka- tai polvileikkaukseen? Sen jälkeen arvioidaan, selviääkö ihminen yksin kotonaan. Mikäli roinaa on niin paljon, ettei pysty esteettömästi ja turvallisesti liikkumaan rollaattorilla tai käyttämään apuvälineitä, niin sinne ei voi jäädä. Kun ihmistä ei voida hoitaa kotona, rasitetaan terveydenhuollon sairaspaikkoja.

– Lattialta pitää siistiä lehtipinot ja muovikassit jo, kun vielä on kunnossa. Tiedän, että on ihmisiä, joiden kotona ei välttämättä mene kuin pieni polku keittiöstä sänkyyn.

Paula ajattelee asiaa myös lastensa kannalta.

– Kuolevaisuudesta muistuttaminen tuntuu vaikealta. Mutta on se kauhea ajatus, että jos minä ja mieheni emme olisi tehneet tätä, niin jossain vaiheessa meidän poikamme olisivat joutuneet esimerkiksi arkistoraivaukseen. He olisivat varmaan ajatelleet, että "kyllä ne isä ja äiti olivat ihan kreisejä – mitä he kuvittelivat näilläkin dokumenteilla tekevänsä?".

Juttu on uusinta maaliskuulta 2013.

Kuvat: Paula Mäntynen