Syvällä metsän siimeksessä, järven rannalla, kajastaa jouluvalojen hohde. Hohde tulee Riuttarannan leirikeskuksen terassille viritetyistä valoista, jotka tänä jouluna ripustivat keskuksessa asuvat turvapaikanhakijat.
Pihalla vastaan kävelee ensimmäisenä vartija, mutta heti hänen jäljessään eteisessä juoksee muutama pieni lapsi. He hymyilevät, tervehtivät, halaavat.
– Moi! Mikä sinun nimi on?, lapset kysyvät samalla, kun ottavat takkini ja kaulaliinani viedäkseen ne naulakkoon.
Olen saapunut turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseen, johon majoitetaan vain perheitä. Vihdin seurakunta luovutti Riuttarannan leirikeskuksen turvapaikanhakijoiden käyttöön, ja näillä näkymin siellä asustetaan huhtikuun loppuun saakka. Vastaanottokeskuksen johtajaksi nimitettiin diakoni Päivi Tapaninen.
"Hanskat, hanskat!"
Ruokalassa on hulinaa. Viimeiset syövät kiireisinä aamupalaansa, koska pian alkaa piparkakkujen leivonta. Riuttarannassa vietetään joulua, vaikka turvapaikanhakijoita tulee eri uskontokunnista. Joulun vietto on osalle tuttua, ja kaikki ovat ottaneet juhlatoimet – kuten viikko sitten vierailleen pukin – hyvillä mielin vastaan.
Tapanisen ei tarvitse kuin vihjaista, että pöydät tulisi siirtää jonoon ja kelmuttaa. Jokainen tuntuu kaipaavan tekemistä käsilleen, ja pian leivontapöydät ovat valmiina. Leivonnan alkaessa muutama mies lähtee hakemaan keskustan kaupasta korjausvälineitä rikki menneeseen yhteiseen autoon.
Jokaiselle lapselle jaetaan muovimuki.
– Katso näin! Keittäjä näyttää ja pyörittää mukia taikinan päällä kuin kaulinta.
Varsinkin lapsille työntekijät puhuvat koko ajan suomea. Ja lapset ymmärtävät jo paljon, puhuvatkin jonkun verran.
– Hanskat, hanskat! Pieni poika huutaa, kun vierustoveri meinaa alkaa piparin tekoon ilman kumihanskoja.
Pieni tyttö meinattiin heittää mereen
Muutamasta kymmenestä lapsesta lähtee valtava meteli. Metelin keskellä tunnen pienet kädet jalkani ympärillä. Pieni, kiharatukkainen, hento tyttö halaa minua.
Johtaja Päivi Tapaninen tuntee jokaisen lapsen nimeltä. Hän halaa, suukottaa ja rutistaa. Hän on äitihahmo varsinkin niille, jotka ovat paenneet Suomeen isän kanssa.
– Halipula on valtava, Tapaninen sanoo liikutusta äänessään.
On onni, että pieni Mahasa-niminen tyttö on nyt halaamassa jalkaani. Kun pakolaisia meren yli kuljettava kumivene alkoi upota, heitettiin veneestä pois kaikki ylimääräinen.
Tytön isä peitti lapsen silmät, koska tämän toinen silmä karsasti. Jos muut olisivat nähneet tämän, olisi pieni, ”vammainen tyttö”, ollut ensimmäisenä mereen heitettävien joukossa.
"Täällä olen turvassa ja saan nukkua"
Suomeen 17-vuotiaan Aws-poikansa kanssa saapunut Waleed kiittelee Riuttarannan toimintaa. Hän kuitenkin kaipaa yhteyttä suomalaiseen yhteiskuntaan, koska vastaanottokeskus sijaitsee sen verran syrjässä. Kerran viikossa hän pääsee Nummelaan kaupoille, ja pari kertaa on tehty retki Helsinkiin.
Kotiin Irakiin jäivät Waleedin vaimo ja muut lapset sekä arvostettu työ toimittajana. Hän maksoi salakuljettajille 13 000 dollaria, jotta pääsi poikansa kanssa pois sodan jaloista. Kuten niin moni muukin, Waleed toivoo saavansa myös loput perheestään Suomeen.
Piparitalkoiden ääressä on pienen pojan äiti, Leila. Hänen miehensä pitelee tonttulakki päässään heidän pientä poikaansa. He ovat tulleet vastaanottokeskukseen Afganistanista.
– Täällä olen turvassa. Saan nukkua hyvin ja haluaisin oppia kieltä, Leila kertoo hymyillen.
Syyriasta saapunut pariskunta haluaa näyttää keskuksen kaunista takkahuonetta. Perheen isä puhuu hyvää englantia, äiti osaa muutamia sanoja. Kaksivuotias poika istuu äitinsä sylissä ja katselee ujosti ympärilleen.
Isä oli ollut yhdeksän vuotta suuren hotellin ravintolapäällikkönä ja äiti oli juuri valmistunut maalaajaksi.
– Tämä maa on turvallinen ja demokraattinen. Haluamme jäädä tänne, vanhemmat sanovat ja toivovat näkevänsä jouluna myös lunta.
Synnytys käyntiin kesken leivonnan
Ruokalassa piparintuoksu leijailee ilmassa. Ensimmäisiä lämpimäisiä päästään jo koristelemaan. Kesken kaiken hälyn keskuksen sairaanhoitaja huutaa koko metelin yli: Päivi!
Turvapaikanhakijana olevan naisen synnytys on alkanut. Tapaninen on luvannut lähteä mukaan, kun aika koittaa. Muut asukkaat kerääntyvät ikkunaan katsomaan, kun taksi hakee Tapanisen, tulevan äidin ja isän sekä toisen tukihenkilöksi lähtevän naisen.
Illalla keskukseen kantautuu iloisia uutisia – pieni poikavauva, vastaanottokeskuksen ensimmäinen uusi tulokas, tuhisee äitinsä sylissä. Hän oli kulkenut pitkän ja vaarallisen matkan tietämättään, mutta syntyi keskelle turvallista maailmaa.
Jos kuva ei näy, voit katsoa sen täältä.
Juttua korjattu 23.12. klo 21:04: Sairaanhoitaja ei ole SPR:n, vaan vastaanottokeskuksen. Afganistanista on keskuksessa neljä perhettä, eikä yksi.