Rada Glazunovan perheen elämä muuttui peruuttamattomasti helmikuussa 2022, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Vain muutama vaatekassi kainalossa alkoi matka Suomeen, jossa elämä piti rakentaa kokonaan uudelleen. Sopeutumista uuteen kotimaahan on helpottanut työelämään pääseminen. Ylilääkärin ura tosin vaihtui lähihoitajan ammattiin.
Uranainen. Näin Rada Glazunovaa, 38, olisi voinut kuvata vielä vajaa kaksi vuotta sitten. Pitkät opiskelut olivat päättyneet muutama vuosi aiemmin ja infektio-osaston ylilääkärin virka piti kiireisenä. Kun työt olivat ohi sairaalassa, jatkuivat ne vielä kotona päivästä riippumatta.
Viimeiset ajat töissä olivat raskaita, sillä koronavirus jylläsi pitkin maailmaa ja se piti infektio-osaston henkilökunnan työllistettynä.
Arki rullasi, eikä sen hektisyyttä tuolloin kyseenalaistettu, nykyisin Suomesta käsin kylläkin.
Sotaa oli ehtinyt kulua reilu kuukausi, kun Rada, hänen aviomiehensä, ala-asteikäiset kaksostytöt ja poika sekä isovanhemmat, lähtivät kotikaupungista Družkivkasta Itä-Ukrainasta.
Aluksi ajatus oli jäädä kotimaahan, mutta siirtyä turvallisemmalle alueelle.
– Lähdimme kodistamme ja ajatuksena oli ensin matkustaa Länsi-Ukrainaan. Tapasimme kuitenkin junassa ihmisiä, jotka olivat matkalla Suomeen. Tulimme heidän mukanaan, Rada kertaa.
Lue myös:EU:n uusi Venäjä-pakotepaketti astuu tänään voimaan – listalle muun muassa timantit ja Venäjän asevoimia tukevia tahoja
Uusi koti löytyi Hausjärveltä
Ensimmäiset seitsemän kuukautta perhe asui hausjärveläisen perheen kotona. Kiitollisuus paistaa Radan silmistä, kun hän puhuu Tarja ja Jussi Kauranteesta.
– Kauranteet, ystävämme, antoivat meille asuinpaikan kodistaan. He löysivät meille tilaa sydämestään.
Uudet ystävät auttoivat monessa arjen asioissa, kuten työpaikan löytymisessä. Ensin Rada työskenteli Riihimäellä vammaisten asumispalveluyksikössä ja aviomies Evgenij Glazunova, 42, siivoojana.
Sittemmin työpaikat ovat vaihtuneet. Nykyisin Rada työskentelee Oitissa Palveluneliö Oy:n seniorikodissa lähihoitajana. Aviomies työskentelee ajoittain maatilalla, jossa viljellään porkkanaa.
Työpaikkojen lisäksi Hausjärveltä Oitista on löytynyt myös oma koti. Elämän peruspilarit ovat siis kunnossa, mutta sopeutumiseen vaikuttaa moni muukin asia.
– Sopeutuminen jatkuu edelleen. Ei ole vaikea sopeutua ihmisiin, mutta on vaikea sopeutua suomen kieleen. Ymmärrän, että olemme täällä oman valintamme vuoksi. Haluamme lapsemme olevan onnellisia ja elossa. Tämä on helpottanut minua ymmärtämään tilannetta, Rada selittää.
Työ Suomessa on merkityksellistä
Lähihoitajana työskentely poikkeaa paljon entisestä työnkuvasta, mutta entinen ylilääkäri ei valita. Pohjimmiltaan molemmissa ammateissa on kyse toisten ihmisten auttamisesta.
– Tilanne on ihan hyvä. On hyvä, että minulla on töitä. Erilaista kuin aiemmin, mutta autan ihmisiä ja välitän heistä. Se on tärkeää työtä.
On myös paljon sellaista, mitä Rada ei ylilääkärin työstä kaipaa.
Nykyisessä ammatissa työt tehdään töissä. Kotona voi keskittyä perheeseen ja se tuntuu Radasta edelleen upealta. Jopa niin upealta, ettei Rada olisi valmis palaamaan vanhaan ammattiinsa ja työpaikkaansa. Ainakaan ihan samanlaisena kuin aiemmin.
Perheen merkitys ja oman ajan käyttäminen rakkaimpiin on noussut aivan uudenlaiseen arvoon.
"Itken joka kerta, kun puhun kodista"
Vaikka vanhaan ei halua palata, ei se poista silti sitä, etteikö koti-ikävä olisi monesti päällimmäisenä tunteena. Radan silmiin kohoaa kyyneleet, kun oma kotitalo ja Ukrainassa edelleen asuvat sukulaiset ja ystävät tulevat puheeksi.
– Anteeksi. Itken joka kerta, kun puhun kodista, Rada pahoittelee.
Sanon, ettei ole mitään anteeksipyydettävää ja että kamera ei vielä edes ollut päällä. Rada selvittää kurkkuaan, silmiin kohonneet kyyneleet kuivuvat ja kamera laitetaan päälle.
Lue myös: Onko Suomen syytä varautua sotaan vuonna 2025? Soittokierros paljastaa yksimielisyyden Venäjän uhasta
Kotitalossa ukrainalaisia sotilaita
Radan perheen kotitalo on lähellä eturintamaa ja tuhoutuneita rakennuksia on paljon. Sodassa kuolleista puhumattakaan.
Ainakin toistaiseksi heidän oma kotinsa on vielä pystyssä ja siellä asuu tällä hetkellä ukrainalaisia sotilaita. Moni ei ole ollut yhtä onnekas.
– Monen ystäväni ja sukulaiseni, esimerkiksi veljeni, talo on tuhoutunut sodassa.
Myös veli perheineen on Suomessa sotaa paossa. He päätyivät Lappeenrantaan hieman aiemmin kuin Radan perhe muutti Hausjärvelle.
Se, että lähellä on omat vanhemmat sekä veli, auttaa koti-ikävää hieman.
Glazunovat ovat yhteydessä myös muihin sukulaisiin ja ystäviin päivittäin. Huoli läheisistä on koko ajan läsnä.
Uutiset tekevät kipeää
Uutisten seuraaminen Suomesta käsin on raskasta.
– Se on todella kauheaa. Uutisia on hirveä katsoa ja kuunnella. En ymmärrä tätä tilannetta, se on kauhea. Kotikaupunkini on lähellä etulinjaa. Elämä siellä on vaikeaa ja vaarallista joka minuutti.
Myös tilanne Suomen itärajalla huolestuttaa. Turvapaikanhakijoita pyrki Suomeen Venäjältä aina siihen asti, kunnes itäraja päätettiin toistamiseen sulkea. Sulkupäätöstä ei naapurimaassa ole arvatenkaan otettu hyvin vastaan.
– Mielestäni uutiset itärajan tilanteesta eivät ole hyviä. Tilanne on poliittinen. Tässä tilanteessa tuen Suomea.
Onko tilanne mielestäsi jopa pelottava?
– Kyllä. Mielestäni se on, Rada toteaa lyhyesti.
Toivo kotiinpaluusta elää vahvana
Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu Suomen rajalla tai milloin kauheudet Ukrainassa loppuvat. Siihen asti Suomessa pyritään elämään mahdollisimman normaalia elämää.
Joulukuusi on juuri hankittu ja vihreät havuoksat odottavat koristeitaan. Saattaa olla, että joulupöytäänkin intoudutaan kokeilemaan jotain suomalaista.
Jotkut asiat vaativat edelleen totuttelua. Kuten esimerkiksi se, että leivänpäälle levitettävä voi on suolaista, kun Ukrainassa se on makeaa. Lisäksi myös kaikki viljatuotteet maistuvat kotimassa paljon makeammilta.
Toisaalta suomalaiset maitotuotteet saavat osakseen paljon kehuja. Ehkä hieman yllättäen, sauna sen sijaan ei. Suomalaisten järkytykseksi Radan on todettava, että saunasta hän ei tykkää.
Ehkä saunaankin ehtii vielä tykästyä tai sitten ei.
Vaikka kohtaaminen Radan kanssa oli tunteellinen jäi tapaamisesta päällimmäisenä mieleen toivo.
Toivo, joka kannattelee silloinkin, kun sydän vereslihalla kaipaa toisaalle, vaikka onkin juuri siellä missä pitää, turvassa.
– Haluan takaisin kotiin. Uskon, että kaikki vielä järjestyy.