Suomen suuri olympiatoivo esimerkki kaikille – luulotauti omasta erinomaisuudesta vihdoin katoamassa

Mika Poutala on saanut liikanimen "melkein olympiavoittaja". Vuoden 2010 olympialaisissa hän johti 500 metrin kisaa ensimmäisen kierroksen jälkeen. Toisella kierroksella kulta kimmelsi jo silmissä, mutta viimeisessä kaarteessa pieni horjahdus pudotti hänet viidenneksi. Poutala oli harjoitellut itsensä potentiaaliseksi olympiavoittajaksi Suomessa, mutta se ei riittänyt.

Sotshissa neljä vuotta myöhemmin menestystä ei tullut, ja kokenut urheilija teki kovan päätöksen: hän pisti kaiken likoon ja muutti Kanadaan, jotta saa parasta mahdollista valmennusta parhaissa mahdollisissa olosuhteissa. Helmikuussa hän on Suomen suurimpia mitalitoivoja olympialaisissa.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Poutala kuuluu harvalukuiseen suomalaisurheilijoiden joukkoon, maailmalla ei ole pitkää liutaa meikäläisiä hakemassa parempia harjoitusolosuhteita ja valmennusta. Toki heitä on, kuten pikajuoksija Hannamaari Latvala, taekwondoka Suvi Mikkonen ja triathlonin huippunimi Henrik Goesch.

– Mikan ratkaisua pohjustettiin silloin pitkään. Teimme yhteistyötä luisteluliiton kanssa ja Olympiakomitea on käytännössä tämän mahdollistanut. Olemme panostaneet yksittäiseen urheilijaan ehkä enemmän kuin meillä on historiassa kehenkään panostettu. Eli me olemme uskoneet Mikan projektiin, sanoo Olympiakomitean huippuvaiheen ohjelman johtaja Mika Lehtimäki.

Poutalan kohdalla kyse ei ole vain olympiaprojektista, vaan hän on hakenut absoluuttista huippuaan Calgarysta jo usean vuoden ajan. Se on tehnyt 34-vuotiaasta Poutalasta uusien Suomen ennätysten tehtailijan ja olympiamitalikandidaatin. Yksi näyte on tammikuun alussa otettu ensimmäinen arvokisamitali, EM-hopea.

– Jos mietitään Mika Poutalaa, joka teki varmuudella optimaalista harjoittelua, mutta joutui matkustamaan Berliiniin ja Inzelliin liukkaan jään perässä ja olemaan poissa kotoa. Osan harjoittelusta hän teki Oulunkylässä ulkojäällä, joka ei vastaa maailmanluokan olosuhteita, se ei ole liukas sisähalli. Kotimaassa hän ajaa harjoituksiin, tekee harjoituksen, ajaa kotiin, tekee ruuan, ajaa ehkä fysioterapeutille, nukkuu päiväunet, niin ollaan 7-8 tunnin yhtälössä. Calgaryssa tämä kaikki mahtuu kahden tunnin sisään. Lepoaikaa jää huomattavasti enemmän, ja tätä kautta Mika on pystynyt oleellisesti nostamaan jäämääriä, Lehtimäki selvittää.

– On aivan eri asia luistella yksin kovia vetoja tai Suomen joukkueen – joka ei kokonaisuutena ole Mikan tasolla – kanssa, kuin luistella letkassa, jossa luistelee maailman 12 parhaasta luistelijasta viisi. Tehot yksittäisessä harjoituksessa ovat aivan erilaiset ja se kokonaisympäristö on aivan eri. Tämä on oiva esimerkki suomalaiseen urheiluun, Lehtimäki ihastelee.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Ajattelutapa on muuttunut

Mutta mitä Poutalan esimerkki sitten vaatii?

– Mikankin kohdalla on kyse siitä, että hän on laittanut omat ja vieraat rahat siihen, meidän tuen lisäksi. Emme ole pystyneet sitä sataprosenttisesti kattamaan, vaikka puhutaankin meiltä merkittävästä panostuksesta, Lehtimäki myöntää.

Lehtimäki on varma, että Suomessa tehdään paljon oikeaa työtä, mutta kun koko yhtälö ei ole maailmanluokkaa, tuloskaan ei ole sitä.

– Ensimmäinen asia on tietoisuus. Joissain lajeissa ei ole tietoa siitä, mitä se maailman paras tekeminen on. Me ajattelemme, että me teemme sitä täällä Suomessa tietämättä paremmasta. Silloin ei voi suunnitella lähtöä, jos on kuplassa, että luulee tekevänsä parhaansa, Lehtimäki linjaa.

Toisena pointtina on se, että onko ulkomaille lähteminen ylipäänsä mahdollista; opintojen ja muun elämän kannalta. Kolmas on se vanha ongelma, raha.

Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski sanoo, että suomalaisten urheilupiirien ajattelussa on vihdoin tullut muutos oikeaan suuntaan.

– Joka puolella Suomea harrastelevan valmentajan kanssa jos yritetään päästä eteenpäin... Se maailma meni jo, Kojonkoski sanoo.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Nyt on laaja-alaisesti tajuttu, että lahjakkuuksien saaminen parhaaseen seuraan, parhaaseen valmennukseen ja parhaisiin olosuhteisiin, on ainoa oikea tie.

– Kävimme tämän syksyn aikana 35 kesälajin kanssa vaativan kehitys- ja tukiprosessin, ja lähes kaikista lajeista tämä huokuu. Nyt on vihdoin ymmärretty, joissain lajeissa jo aiemmin, että tämä tärkeää. Yksittäinen urheilija siellä täällä ei toimi. Joka lajissa ollaan tekemässä ratkaisuja tähän suuntaan ja me yritämme vauhdittaa niitä, Kojonkoski sanoo tyytyväisenä.

Kaikki lähtee kuitenkin siitä, että urheilijalla on oma palo ja halu sitoutua.

– Ketään ei voi käskeä, emme ole DDR:ssä. Tuloksenteon edellytys on se, että on oikeasti intohimoa. Muutoksen aikaansaaminen on hidasta, mutta me olemme meidän mielestämme meidän resurssien rajoissa oikealla matkalla, Kojonkoski toteaa.

Video alla: Suomen olympiajoukkue alkaa olla kasassa. Yksi kysymysmerkeistä on maastohiihtäjä Anne Kyllösen kohtalo. Mika Kojonkoski kommentoi aihetta Tulosruudussa keskiviikkona.

Artikkeli jatkuu videon jälkeen.

Huippu-urheiluyksikkö pyrkii keskittämään nuorten lahjakkuuksien valmennusta ja sitä kautta myös valmentaminen kehittyy ja voidaan synnyttää ammattivalmentajien virkoja. Kun otetaan huomioon esimerkiksi ravitsemusosaaminen tai henkinen harjoittelu, se ei ole yksin puuhastelemalla mahdollista. Tietotaitoa on monenlaista ja kaikki pyritään tuomaan saataville. Raha on ongelma tässä kohtaa siksi, että nuoren urheilijan pitää tehdä jonkinlainen murtautuminen, että tuen piiriin voidaan ottaa.

Lehtimäki kannustaa kaikkia lahjakkaita urheilijoita miettimään, olisiko maailmalle lähteminen oikea ratkaisu.

– Purjehdus on hyvä esimerkki. Tiimit ovat kansainvälisiä, meidänkin purjehdusmaajoukkueessa taitaa olla yhdeksän eri maan kansallisuuden valmentajia. Jos Tuula Tenkanen harjoittelisi yksinään Helsingin edustalla, hän ei olisi ikinä varmasti ollut olympiakisoissa, mutta hän harjoittelee maailman parhaan brittivalmentajan ohjauksessa kovimpien kilpakumppaniensa kanssa ja viettää hirvittäviä leirimääriä hyvissä olosuhteissa, Lehtimäki linjaa.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Muiden mukaan

Toisenlaisiakin esimerkkejä löytyy. Esimerkiksi alppihiihdossa Suomessa ei etenkään vauhtilajeihin löydy tarvittavia olosuhteita. Olympialaisiin lähtevä Andreas Romar onkin harjoitellut jo pitkään Saksan vauhtijoukkueen mukana. Saksan porukka on nuori ja nouseva, näytteenä Thomas Dressenin syöksyvoitto Kitzbühelissä. Eli maailmanluokan osaamista Romarilla on tarjolla, toisin kuin Suomessa. Olympialumilautailija Anton Lindfors puolestaan kiertää maailmaa Sveitsin maajoukkueen mukana.

Romar on Saksan joukkueen mukana Olympiakomitean, lajiliitto Ski Sport Finlandin ja omien sponsoreidensa rahoilla.

– Alppihiihto on hyvä esimerkki. Näillä urheilijamäärillä, resursseilla ja olosuhteilla ei ole mahdollista tehdä samaa Suomessa, Kojonkoski sanoo.

Myös Kojonkoski pitää Poutalaa esimerkkioppilaana kaikille suomalaisurheilijoille.

– Urheilussa sellainen 90-prosenttinen tekeminen harvoin johtaa menestykseen. Pitää etsiä lajikohtaisesti parhaita mahdollisia ympäristöjä, parhaita mahdollisia olosuhteita, parasta valmennusta ja parasta vertaistukea, eli sitä maailmaa, jossa sataprosenttinen tekeminen on mahdollista.

Eri lajeissa vaihtoehdot ovat erilaisia. Maastohiihtäjää ei kannata lähettää Calgaryyn, sillä Suomessa kehitetään omaa maajoukkuevalmennusta täysin palkein. Yksi esimerkki on koripallon isot kehitysaskeleet, joiden kruununjalokivi on Lauri Markkanen.

– Koripallon tapauksessa parhaat nuoret ovat Mäkelänrinteen urheilulukiossa joka päivä parhaassa harjoitteluympäristössä. Me koetamme rakentaa Mäkelänrinteen kokonaisuutta parhaaksi mahdolliseksi, että on varmasti tarvittavat asiantuntijat, resurssit ja fyysisen harjoittelun tuki, jotta se kaikki olisi mahdollista, Kojonkoski sanoo.

Juttua korjattu 28.1. kello 21.28. Triathlonin suomalainen huippunimi on Henrik Goesch, ei Goetsch.