Kummitus vai sittenkin vesipatterit? Aavetaloja-kirjan kirjoittanut Sami Aaltonen kertoo, millaisia aavehavaintoja Suomessa on vuosisatojen ajan tehty.
Tehdään ensin yksi asia selväksi: Sami Aaltonen ei ole itse kokenut yliluonnollisia asioita. Silti hän kirjoitti noin kymmenen vuotta sitten kummitustarinoita käsittelevän teoksen Aavetaloja.
– Kirja löytynee yhä kirjastoista yleisen historian osastolta. Tein sen, koska olen kiinnostunut paikallishistoriasta. Omat vanhempani ja isovanhempani kertoivat minulle tarinoita Helsingin kaupunkilegendoista ja oudoista sattumuksista jo ollessani pieni, Aaltonen kertoo.
Vaikka tarinoita on kirjattu huonosti ylös, vanhimmat Aaltosen kirjassa esitellyt suomalaiset kummitustarinat ovat 1600–1700-luvuilta.
– Aika usein ne liittyvät traagisiin, väkivaltaisiin ja äkillisiin kuolemiin. Koska jutut ovat kiertäneet kansan suussa, alkuperäinen tarina on saattanut muuttaa muotoaan.
Korvasivat radion ja television
Aaltosen kirjassa kummitusjutut liittyvät todistetusti elossa olleisiin henkilöihin, joista joku on kertonut myöhemmin arkistoidun tarinan.
– Erityisen paljon kummitusjuttuja on kerrottu ajanjaksoina, jolloin on kohdattu jokin konkreettinen uhka, vaikka isoviha tai sota. Tarut korvasivat ennen vanhaan radion ja television. Ihmiset kerääntyivät yhdessä pirttipöydän ääreen kuuntelemaan niitä, Aaltonen selittää.
Pääsääntöisesti kokemukset kummituksista liittyvät ääniin.
– Joskus myös putoilevat esineet ja aukeavat ovet ovat tarinoiden takana. Pohjoisessa soille ilmestyneet virvatulet tulkittiin aikoinaan suohon upotettujen lasten aaveiksi.
