Stadin vanhan liiton narkomaanit muistelevat kirjassa: Yliannostuksia väisteltiin ihmiskokein, kaveria elvytettiin pyyhkeellä hakaten

Joukko tutkijoita on tallentanut kirjaan Helsingin alamaailman historiaa haastattelemalla 1960- ja 1970-luvuilla kovien huumeiden käytön aloittaneita – vielä kun se on mahdollista.

Suurelle yleisölle huumeet olivat vielä tuolloin suhteellisen vieraita. Kirjan kertomusten perusteella meno Helsingin huumepiireissä oli kuitenkin jo hurjaa. Aineiden valvonta oli löyhää, eikä käyttäjiä juuri suitsittu.

– Aika avoimesti me siellä Pressolla huudeltii, et ostakaa pilvee ja libaa ja afgaa ja siel oli niinku monenlaista kauppiasta ja riideltii keskenää, et älä tuu mun pokille, kirjaan haastateltu Kalevi kertoo.

Kovat aineet olivat 1960-1970-luvuilla apteekkitavaraa, ja erilaisia opioideja ja amfetamiineja hankittiin virallisia teitä, mutta myös petoksin. Apteekkimurrot olivat yleisiä, ja niissä kunnostautuneet oppivat, mistä kaapista mitkäkin aineet löytyvät.

– Seura julkas semmosen kartan, Suomen kartan mihin oli merkattu ne apteekit mitkä oli jo murrettu. Sitte loput, niitä mä ottelin, ni aina saatto jotain löytyy. Me mentiin tuolla maakunnassa se kartta vinossa, haastateltu Jari kertoo.

Myöhemmin kuvioihin tuli myös muiden aineiden salakuljettaminen. Erityisesti heroiinin yleistymisen kuvailtiin koventaneen markkinoita, niin aineiden vahvistumisen kuin poliisikontrollin kiristymisen myötä.

"Jos mä oisin vetäny ensimmäisenä oisin kuollu"

Kirjassa kuvaillaan, miten käyttäjät pyrkivät vähentämään yliannostusriskiä jopa ihmiskokein.

– Asuttiin siellä Vuosaaressa, ni me otettiin [yksi käyttäjä] ja me otettiin se niinku koe-eläimeksi, et se vetää aina fiksit ja sanoo, kuvaili huumekauppaa käynyt haastateltava.

– Viimeisen vuoden aikana viis kertaa ollu övereissä tuolla Hyksissä, se oli aina yhtä inhottavaa herätä sieltä käytävältä, Erkki totesi yliannostuksista.

Pitkän päihdeuran myötä useilla haastatelluilla oli kokemuksia yliannostuksista. Jos ei omakohtaisia, niin vierestä seurattuja.

– Mullakin kuollu viereen yks kaveri ku on vetäny ja toinen tärähti tajuttomaks. Jos mä oisin vetäny ensimmäisenä ni mä oisin kuollu siihen hitto, mut mä olin kolmantena ni mä näin et se ensimmäinen saatana putos ja sit se saamari kuoli. Siihen putos, ku se oli sitä Orionilta varastettua morfiinia, koska se oli, -74 vai -75 ku ne varasti, eikä se jätkä kertonu et se on 97-prosenttista morfiinia. Ni eihän siinä, siinä kuoli 30 ihmistä siis vuoden aikana, Jaakko kuvaili.

Reaktiot yliannostuksiin olivat käyttäjien mukaan moninaisia: joskus apua ei haluttu soittaa kiinnijäämisen pelossa, joskus yliannostusta "lääkittiin" omintakeisin menetelmin, toisten huumeiden antamisesta valvottamiseen.

– Se oli ihan letkuna ja me ei haluttu ambulanssia soittaa koska meillä oli liikaa piriä ja soitettiin yhelle Vekelle -- ni se sano että jumalauta älkää antako sen nukkua, et kävelkää sen kanssa ja lyökää sitä, tehkää mitä vaan ettei se pääse... Niin me jollain pyyheliinalla, tehtiin se märäks ja hakattiin sitä ja raahattin sitä ympäri kämppää koko helvetin yö, Risto kuvailee pyrkimyksistä auttaa yliannostuksen saanutta.

– Mutta silloin se meni [taju kankaalle], sit mä vedin ne vehkeet pois ja siinä oli puolet jäljellä ja ruiskaisin ne tonne vessaan ja tein värkkärit puhtaaks. Ja kun se heräs kolmen päivän päästä ni se haukku että mitäs vittua, hyvät kamat perkele. Se ei ollu moksiskaan vaikka se oli [melkein] kuollu, Risto kertoo myös uhrin epäkiitollisista reaktioista.

"Saatto olla vittu vuosikausia ne samat vehkeet"

Huumeidenkäyttäjät saavat tänä päivänä monenlaista tukea sekä opastusta. Sellaisesta ei ollut tietoakaan kirjassa haastateltujen henkilöiden "urien" alkutaipaleilla. Tuolloin käytön haitat opittiin kantapään kautta, vanhemmilta käyttäjiltä tai esimerkiksi kirjaston lääketieteen kirjoista.

Vaivat tulivat siitä huolimatta tutuiksi, enemmän tai vähemmän.

– Niin ei mulla terveyden kaa mitään ongelmii oo koskaan ollu. Keltatauti oli ainoo, se tuli tietysti jo 18-vuotiaana, sillon ekana kesänä -- Se on B-hepatiitti, sehä oli sit kaikilla siihen aikaan. Sehän oli sellanen epidempia Stadissa, et kaikki oli ihan keltasii, Kalevi kertoo.

Eräs Anneli kertoi pistäneensä itseään likaisilla piikeillä sillä seurauksella, että hänen kätensä turposi ja tulehtui. Hän ei kuitenkaan halunnut käydä näyttämässä sitä terveydenhuollossa. Kun hän lopulta päätyi lääkäriin, olivat kyseessä hänen omien sanojensa mukaan "viimeiset hetket".

Lääkäri oli vihainen pistämisen lisäksi siitä, ettei apua oltu haettu.

– Sano et vielä päiväki olisit pitäny ni oltais amputoitu koko käsi, et se oli oikeesti tosi vakava tilanne, Anneli kertoo.

Veren välityksellä leviävistä taudeista ei juuri ollut tietoa, eikä nykyisiä ruiskunvaihto-ohjelmia ollut. Puhtaita ruiskuja oli vaikea saada, sillä harvat niitä myyvät apteekit eivät suostuneet palvelemaan, mikäli asiakas oli "oikein narkin näköinen".

– Osahan niistä vanhoista hörhöistä, niit oli näitä lasitykkejä niitä ne sit putsaili, et ne oli niinku jotain vitun pyhäinjäännöksiä et niitä ne piti kämpillään, saatto olla vittu vuosikausia ne samat vehkeet. Sit välillä vaan huuhtelivat jossain kraanan alla, tuskin niitä kukaan mitään keitti tai putsas kunnolla, Petteri muistelee.

Kun HIV saapui Suomeen, taudista ei tiedetty paljoa. Tämä johti joihinkin väärinkäsityksiin.

– Kerran sit Peter tuli lääkäristä, ni se sano että jumalauta hänellä on HIV negatiivinen. Ja se käsitti sen sillä lailla et sillä on se. Ja sit me kelattiin kaikki et jumalauta me ollaan kaikki vedetty samoilla vehkeillä, et meil on kaikilla se, et nyt sit on semmonen aika et lähetään ryöstää pankkeja. Mut sit se onneksi selvis sen saman päivän aikana et se negatiivinen on positiivinen asia, Seppo kertoo.

"Mä jo laskin, et oon ainakin kaksi vuotta linnassa"

Kun huumeita ja niiden käyttäjiä päätettiin alkaa hallinnoida viranomaisvoimin, joutuivat käyttäjät kokemustensa mukaan poliisin silmätikuiksi. Ennen varsinaisen huumepoliisin perustamista virkavallan taidot huumeiden tunnistamiseksi olivat kuitenkin melko vajavaiset.

– Mä muistan ainakin jossa kämpällä kerran oltiin, sit kytät tuli sinne, ne etti jotain peräänkuulutettua jätkää, niil oli vinkki et siellä se oli. Meil oli kuuma piippu siinä ja kämppä hais pilveltä nii perkeleesti. Ne rupes vaa vittuilee, et tuulettakaa edes, täällähän on ihan hirvee haju. Ne ei puuttunu millään lailla, ei niitä ollu kai koulutettu silleen siihen, et ei ne tajunnu mistä oli kysymys. Me odotettiin koko ajan et ne pidättää meijät tai muuta ja ne lähti sit ovesta ulos, Petteri kuvailee.

– Mulla oli semmonen 20 grammaa heroiinii. Se ei ollu ikinä nähny sellasta, sitä sanottiin kakkoseks, ne oli tommosii paloja. Ja se ei tajunnu, se tutki ja rikko piiput ja rikko värkit ja heitti stidiaskin menee. Mä jo laskin siinä ku se kollas mua, et vittu mä oon ainaki kaks vuotta linnassa. Sit ku se --- et lähe tohon suuntaan, mä ajattelin et ei helvetti, Lasse kertoo kannaltaan onnekkaasta sattumuksesta.

Käyttäjien ja poliisien suhteet olivat ristiriitaiset. Toisaalta käyttäjiä jahdattiin ja pienistäkin rikkeistä rankaiseminen aiheutti pahaa verta osapuolten välille. Toisaalta eräiden, erityisesti vanhempien poliisien toiminta nähtiin osaltaan sosiaalityönä. Myrkyiksi kutsuttuja huumepoliiseja pidettiin puolestaan jopa kieroina, kun nämä yrittivät päästä huumerikollisten jäljille monin keinoin. 

– Ja niiden kuulustelumenetelmät oli vähän erikoisia, ne jotenkin yritti olla semmoisia vitun kavereita, ja tarjos kahvia ja tupakkaa. --- Tuntu et kaikki ne myrkyt oli jotenki kierompia, ne oli melkeen samanlaisia ku vittu käyttäjät, yrittivät kaikki konstit, Petteri kuvailee.

Vankila – rikollisuuden korkeakoulu

Jos käry kävi, käyttäjä saattoi päätyä vankilaan. Kirjassa haastatellut kuivailivat linnakausia alaan kuuluvaksi pakoksi, jopa eräänlaista arvostusta tuovaksi tekijäksi.

Aika vankilassa kului tietysti verkostoituen, uusia tekoja juonien ja rikollisen taitoja opiskellen.

– Siel oppi tekee rikoksii, mä opin linnas sitte kaikki tekee, väärentää ja tekee paperit ite ja petoksiiki tuli tehtyy sen jälkee ku oli lusinu, Kalevi kertoo.

– No oon mä joskus ollu linnassa siinäkin kunnossa et ku mä oon päässy siviiliin et ois voinu kävellä suoraan katkolle, Jari kuvailee huumeidenhuuruista vankeusrangaistustaan.

Rikollisen leima seurasi käyttäjiä, ja aiemmat teot vaikuttivat viranomaisten suhtautumiseen. Syytteiltä puolustautuminen koettiin rikostaustalla vaikeaksi, ja jopa uhrin asemassa oikeuden saaminen koettiin jopa mahdottomaksi.

– Arvaa uskooko ne tällaista konnaa, jos johonki rosikseen lähtee, eihän ne usko, Jaakko kertoi ongelmista uhrin asemassa.

Kirjaa varten haastateltiin yhteensä 30 käyttäjää, joista osa kuoli ennen teoksen valmistumista. Osa käytti yhä aineita, osa oli korvaushoidossa ja osa päässyt irti aineista kokonaan. Haastateltavien nimet on kirjassa muutettu.

Näkymä Punavuorenkadun takapihalta 7. marraskuuta 1964. 

Vanha liitto – Kovien huumeiden käyttäjät 1960–1970 -lukujen Helsingissä. Toimittaneet Heini Kainulainen, Jenni Savonen, Sanna Rönkä. SKS. Ilmestynyt 29. syyskuuta 2017.