Miten yhteiskunnan pitäisi kohdella vankilasta vapautuvia ihmisiä, joiden arvioidaan vahingoittavan muita ihmisiä uudelleen? Tätä asiaa on punninnut oikeusministeriö (OM) sekä parikymmentä asiantuntijaa viime viikolla päättyneellä lausuntokierroksella.
Rikosseuraamuslaitoksen (Rise) mukaan Suomen vankiloissa on viidestä kymmeneen vankia, joiden arvioidaan olevan erittäin vaarallisia toisen ihmisen terveydelle, hengelle tai vapaudelle, mutta joita ei voida vapautumisen jälkeen määrätä tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon eli niin sanottuun pakkohoitoon.
Risen mukaan esimerkiksi Norjassa käytössä oleva varmuusvankeus voisi olla selvitettävän arvoinen malli. Siinä tuomioistuin voisi tarkoin määritellyin ehdoin jatkaa vakavaan rikokseen syyllistyneen ihmisen vankeutta, jos rikoksen uusiminen katsotaan todennäköiseksi.
– Suomen oloissa tällaisen varmuusvankeuden edellytyksenä voisi olla se, että vaarallisuusarviossa henkilö olisi todettu erittäin vaaralliseksi toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle, Rise toteaa.
Psykiatrit: Tehtävänä hoitaminen, ei säilyttäminen
Myös esimerkiksi Niuvanniemen oikeuspsykiatrisen sairaalan ylilääkärin Kari Ojalan mukaan Suomen lainsäädännöstä puuttuu tällä hetkellä keinot puuttua tilanteisiin, joissa vankilasta vapautuvalla ihmisellä arvioidaan olevan korkea riski tehdä uusi väkivaltarikos. Ojala katsoo, että varmuusvankeuden ohella teoreettinen vaihtoehto voisi olla tahdosta riippumattoman hoidon ulottaminen koskemaan myös muita kuin mielisairauden tasoisia psyykkisiä häiriöitä.
– Laajennus tässä yhteydessä merkitsisi laajennusta vaikeiden persoonallisuushäiriöiden, ennen kaikkea vaikean epäsosiaalisen ja mahdollisesti vaikean epävakaan persoonallisuuden suuntaan, Ojala toteaa lausunnossaan.
Suomen Psykiatriyhdistys taas katsoo, että rikoksesta tuomituille ei pitäisi asettaa lievempiä kriteereitä tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämiselle, vaan kriteerien pitäisi olla kaikille samat.
– Erityisen tärkeää tämä on niiden persoonallisuushäiriöiden osalta, joihin ei ole olemassa näyttöön perustuvaa hoitoa, jolloin tahdosta riippumaton hoito olisi säilyttämistä eikä hoitamista, ja se ei ole terveydenhuollon tehtävä, sanoo Psykiatriyhdistys.