Joka päivä joku kuulee sairastavansa vakavaa sairautta, joutuvansa isoon leikkaukseen tai kuolevansa kohta. Ihmisestä, joka vielä äsken kävi muiden tavoin ruokakaupassa ja loikoili kotisohvalla, tulee potilas, jonka elämää rajaavat sairaalan seinät. Silloin saatetaan tarvita sairaalapastoria.
Joskus kun Marja-Leena Tahkola palaa töistä kotiin, hänen on pakko rukoilla.
– Ei ihminen toimi niin, että kun ovi menee kiinni, niin raskaat asiat jäävät sinne, Oulun evankelis-luterilaisen seurakuntayhtymän sairaalapastorina työskentelevä Tahkola sanoo.
Ei varsinkaan, kun tapaa sairaita ja kuolevia ihmisiä.
– Sairaalapapin työtä tehdään omalla persoonalla, ja monet tapaukset kulkevat mielessä sairaalan seinien ulkopuolelle. Olen itse ottanut jaksamiskeinoksi sen, että rukoilen lyhyesti heidän puolestaan ja yritän sitten jättää asian syrjään. En vatvo ja mieti päiväkausia.
Vapaalla Tahkola pitää myös kännykän kiinni.
– Luen tekstiviestit ja sähköpostit, kun palaan seuraavan kerran töihin. Vapaapäivinä tai lomalla pitää olla kyky irrottautua töistä. Koko ajan ei voi olla käytettävissä.
Erityisen tärkeää tämä on siksi, että Tahkolalla ei periaatteessa ole työaikoja – vain työpäiviä tai vapaapäiviä.
