Ruotsalaispoliisin koskettava puheenvuoro pakolaislasten puolesta: Mitä hemmettiä me teemme täällä?

Mitä hemmettiä me teemme täällä? –kirjoituksellaan poliisi pyrkii herättämään kansalaisten sosiaalisen omatunnon, joka näyttää unohtuneen näinä levottomina aikoina.  

Arjen työtä tekevän poliisin näkökulmasta koko ihmiskunta on näyttää sulkeneen silmänsä pakolaisten hädältä, vaikka me kaikki elämme tällä samalla ja ainoalla Maa-nimisellä planeetalla.

Poliisi ihmettelee kirjoituksessaan, miksi me emme tee mitään tämän maailman kauhuille, jossa rantaan ajautuu hukkuneita lapsia. 

Näin Lundin poliisi kirjoittaa Facebook-sivuillaan:

Mitä hemmettiä me teemme täällä?

25 minuuttia sitten ripustit itsesi köyden jatkoksi. Olet vasta 16-vuotias, vasta lapsi. Sitten tapahtui uskomaton yhteensattuma, kun ystäväsi tuli sattuman käsittämättömästä oikusta hetken päästä huoneeseen ja onnistui irrottamaan sinut hirttosilmukasta.

Nousen seisomaan ambulanssissa, kumarrun puoleesi ja yritän pitää sinut paareilla. Hikipisara kirpoaa otsaltani ja putoaa sinun oikealle poskellesi. Teen voitavani, jotta pysyt rauhallisena ja tyynenä paareilla. Samaan aikaan yritän pysyä pystyssä liikkuvassa ambulanssissa, jota tien mutkat ja kuopat heiluttavat koko ajan.

Ahdistus valtaa sinut uudelleen. Itku ja huudot purkautuvat ilmoille ja yrität päästä irti otteestani.

Katson auton ikkunasta ulos pimeyteen. Ambulanssin välkkyvä sininen valo värittää maiseman, kun ajamme yössä kohti ensiapua. Hoitajat antavat sinulle vielä toisen rauhoittavan lääkkeen toivoen sen tyynnyttävän sinut. Lääke saa sinut hieman rauhoittumaan, mutta itket edelleen.

Pieni poika parka, mitä kauhuja olet joutunut kokemaan elämässäsi? Mitä on tapahtunut, että voin noin huonosti? Olet todennäköisesti kokenut sellaisia kauhuja, joita en osaa edes kuvitella. Sisälläsi raivoava helvetti, joka on rikkonut sisimpäsi ja täyttänyt nuoren mielen tällä ahdistuksella.  

Pikku poika. Mitä kauhua olet kokenut nuoresta iästäsi huolimatta? Mitkä kokemukset saavat sinut tuntemaan itsesi, niin hirvittävän huonoksi? Olet joutunut kokemaan jotain sellaista, mitä en voi edes kuvitella.

Et ole ensimmäinen, jonka kohtaan. Ja et varmasti jää viimeiseksi.

Muutamaa tuntia myöhemmin olemme luonasi päivystyksessä. Makaat selälläsi ja istumme kollegani kanssa vieressäsi. Hän puhuu sinulle englantia ja lohduttaa sinua parhaansa mukaan. Hän yrittää valaa sinuun toivoa.

Puhun puhelimessa aluepäivystäjän kanssa tilanteestasi. Sinut päätetään viedä Malmön lastenpsykiatriselle. Toivon, että he pystyvät auttamaan sinua.

Joten te kaikki, joilla on ennakkokäsityksiä yksin tulleista lapsista:

Kuvittele, jos sinä olisit ollut kanssani poliisiautossa ja olisit nähnyt saman, minkä minä näin. Kokenut saman, mitä minä ja kuullut, mitä minä kuulin ja tuntenut, mitä minä tunsin.

Olen varma, että muuttaisit mielesi ja häpeäisit silmät päästäsi. Ja sitten kysynyt jotain koko ihmiskunnalta.

Me kaikki elämme ja synnymme täällä, meidän ainoalla planeetallamme. Me hengitämme samaa ilmaa, me nauramme ja itkemme yhdessä, me synnymme ja kuolemme.

Mutta me sallimme maailman, jossa kolmevuotias poika Kobanesta joutuu pakenemaan henkensä edestä ja hukkuu Välimereen. Lapsen elottoman ruumiin ajautuessa rannalle, maailma kauhistelee.

Emme koskaan lakkaa vahingoittamasta lähimmäisiämme, aiheutamme uusia kriisejä ja katastrofeja, joiden seurauksena syntyy lisää kärsimystä, sotia, murskattuja ihmiskohtaloita, pakolaisvirtoja ja kuolemaa.

Tänään enemmän kuin koskaan, meidän kaikkien tulisi kysyä tämä kysymys itseltämme:

Mitä hemmettiä me teemme täällä?

Lundin poliisi, Tobbe