Ruostuneesta mersusta maailman parhaaksi

Jalkapallo on konservatiivinen, romanttinen laji. Se on konservatiivien ja romantikkojen laji. Se ei eroa muusta yhteiskunnasta. Ihminen luonnostaan haluaa tyytyä siihen, mitä jo on, kunhan se mitä on, vain toimii, sillä silloin elämä on tuttua ja turvallista.

Saksalainen jalkapallomaailma ei uskonut millään, että sen perinteinen ja maailmanmestaruuksia tuonut tapa pelata jalkapalloa liberoineen oli aikansa elänyt.

Taktinen kehitys, teknologia, tilastot, ajattelu pelaajan tärkeimpänä ominaisuutena, uudenlainen ammattilaisuus – näitä kaikkia vastustettiin Saksassa, ihan samalla vanhaan jämähtämisen tuomalla varmuudella, kuin vaikka Suomessa tai Espanjassa (jälkimmäisessä tosin lajievoluutioon havahduttiin viime vuosikymmenellä loistavin tuloksin).

Hyytynyt Saksa

Saksan maajoukkueen, Die Mannschaftin, jalkapallo oli tehokasta mutta tylsää 1990-luvulla. Voitto Italian MM-finaalissa 1990 oli jalkapallollisesti kammottava ottelu. EM-kulta Englannissa 1996 peitti alleen paikalleen luutuneet peli- ja ajattelutavat. Pian moni maa huristeli Saksan ruostuneen entisen johtotähden ohi. Saksa koki nöyryyttäviä tappioita.

Jalkapallotoimittaja Honigsteinin kirja on yleispätevä tarina siitä, miten toisinajattelijoille ja uusien asioiden kokeilijoille ei ole sijaa majataloissa. Poissulkeminen, nauraminen, uuden vieroksuminen.

Jotain piti tehdä. Saksan onneksi heillä on ollut Jürgen Klinsmann, Ralf Rangnick, Joachim Löw ja Jürgen Klopp, ennakkoluulottomia ja linnoittautuneet tuulimyllyt valmiita kukistamaan olevia valmentajia.

Yllä mainitut herrat lähtivät uusimaan koko tapaa pelata ja ajatella jalkapalloa. Saksan kaltaisessa lajijättiläisessä urakka vaatii hulluutta..

Saksa muuttuu, pelaajat fiksuuntuvat

Saksa oli kuitenkin muuttumassa. Toisesta maailmansodasta alkoi olla jo pitkä aika, jälleenyhdistynyt maa alkoi toden teolla monikulttuuristua, ja elää henkisesti uutta aikaa.

Saksalainen futis alkoi kokea perusteellisen myllerryksen harjoituskeskuksineen, toimintatapoineen ja valmennusmenetelmineen nuorisovalmennuksesta huipulle asti.

Moderni jalkapalloilija on uudenlainen ammattilainen: Pelillisesti ja taktisesti älykäs ja taitava, fiksu ja hyväkäytöksinen, päämäärätietoinen ja koulunsa mallikkaasti suorittanut, valmis haastamaan itseään ja oppimaan uutta, vaikka laakereilla lepääminen jo houkuttelisi. Management by perkele ei enää toimi tällaisten pelaajien kanssa. Valmentajan on osattava puolestaan johtaa uudella tavalla.

Saksan omat MM-kisat 2006 oli vihje uudesta. Yhteiskunnallisesti saksalaiset oppivat iloitsemaan ja heiluttamaan maansa lippua häpeämättä, ensimmäistä kertaa sitten synkkien takavuosien. Kisat sujuivat järjestelyiltään mainiosti, ja Mannschaftkin pärjäsi mukiinmenevästi. Joukkueeseen alkoi ilmestyi nuoria uudenlaisia jalkapalloilijoita.

Epäilyjä lähes loppuun asti

Vaikka arvostelua satoi, maajoukkuevalmentajat eivät antaneet periksi. MM-kulta Brasiliassa 2014 oli sen loistava lopputulos, vaikka epäilijöitä riitti lähes finaalipeliin asti.

Kaikki oli valmisteltu ja mietitty tarkkaan, joukkueen majapaikan yhteishenkeä luomaa ilmapiiriä myöten. Moni voittajaksikin ennakkoon veikattu joukkue nimittäin sortuu liian isoihin pelaajaegoihin, eikä Saksa ole ollut tässä poikkeus.

Kaltaiseni Brasilia-fanin on miellyttävä lukea tällaista kirjaa. Ensiksikin, toivoa on, jos Brasilia itse ottaa opiksi katastrofaalisesta pelaamisestaan omissa kisoissa. Toiseksi, saksalaiset pelaajat ja valmentajat (joita Honigstein pääsi paljon haastattelemaan) eivät kehua retostele saavutustaan, vaan pitävät sitä kovan työn tuloksena ja arvostavat saavutustaan.

Tätä Saksaa oli kiva katsoa, ja se pelasi ehkä pelillisesti parhaissa MM-kisoissa koskaan.

Muutoksen ja menestyksen anatomia. Sellaisena tämän kirjan voi lukea, vaikkei olisikaan jalkapallohullu.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa