Vuonna 1924 rangaistukset rikoksista olivat kovia, etenkin jos kyse oli rikoksen uusijasta. Helsingin raastuvanoikeus esimerkiksi langetti viiden markan hansikkaat Narinkkatorilla varastaneelle vuoden kuritushuonetta. MTV:n rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä tarkastelee sarjassa menneiden vuosien rikosjuttuja.
Ensimmäisessä osassa Sipilä tutustui Kansallisarkistossa vuoden 1914 raastuvanoikeuden päätöksiin. Nyt ovat vuorossa 90 vuotta vanhat rikokset eli vuosi 1924. Tapaukset on poimittu Helsingin raastuvanoikeuden 4. osaston helmi-huhtikuussa puimista jutuista. Juttuja julkaistaan kolme viikonlopun aikana.
Hanskavarkaus tapahtui 30.3. 1924 iltapäivällä Helsingin Narinkkatorilla. Tuohon aikaan narinka, venäläisten ja juutalaisten kirpputori, sijaitsi Scandic-hotellin paikalla nykyisen Narinkkatorin vieressä. Torilla oli kaksi pitkältä sivulta avonaista makasiinimaista parakkia ja niiden välissä katettuja kojuja.
Sekatyömies Isak Mickelsonin ystävä huomasi puuseppä Frans Uskosen varastavan Mickelsonin taskusta parin harmaita käsineitä. Uskosen vasen käsi tarjosi saappaita tutkivalle Mickelsonille kaulaliinaa, kun oikea kävi taskulla.
Isak Mickelson oli hetkeä aikaisemmin ostanut hansikkaat Uskoselta.
Mitä oli kuritushuone?
Kuritushuoneessa oli kyse eristämisestä. Kuritushuonetuomio tarkoitti kovennettua vankila-aikaa. Vuoden 1889 vankeusasetuksessa kerrottiin järjestelyistä.
Ensin vanki kuului pakkoluokkaan, jossa oltiin kaiken vuorokautta yksinäishuoneessa. Pakkoluokasta noustiin hyvällä käytöksellä oppiluokkaan, jossa vangin piti tehdä alituisen valvonnan alaisena pakkotyötä muiden seurassa, mutta vapaa-aika ja yöt piti viettää yksinäiskopissa.
Ylin taso oli koeluokka, jossa kuritushuonevangit tekivät työtä muiden vankien kanssa, nukkuivat yhteisissä huoneissa ja saattoivat vapaa-aikana päästä pihalle.
Alimmassa luokassa rajoitettiin myös yhteydenpito-oikeuksia, esimerkiksi mahdollisuutta kirjoittaa tai saada kirjeitä.
Vankeja yritettiin parantaa työn lisäksi myös opetuksella, uskonnollisuudella ja tiukalla kurinpidolla.
Kuritushuone poistui laista 1975.
Uskonen yritti päästä pälkähästä tarjoamalla viitosta takaisin, kun hansikkaat olivat ilmeisesti siirtyneet väentungoksessa Uskosen apurille. Se ei sekatyömiehelle kelvannut. Hän haki konstaapeli numero 347:n, eli poliisimies Turusen paikalle.
Poliisiraportin mukaan 28-vuotias Uskonen oli syntynyt Helsingissä 1896 mutta sotinut kertomansa mukaan vapaaehtoisena Venäjän armeijassa ja palannut Suomeen 1917. Hän oli elättänyt itseään kauppiaana ja puuseppänä. Turun kuritushuoneesta hän oli vapautunut keväällä 1923.
Oikeuteen vangittuna tuotu Uskonen kiisti rikoksen, mutta Helsingin raastuvanoikeuden 4. osasto katsoi miehen syylliseksi. Koska hänet oli aiemmin tuomittu varkaudesta, raastuvanoikeus langetti toiskertaisesta törkeää laatua olevasta varkaudesta yhden vuoden kuritushuonetta.
Viiden markan hansikkaiden arvo nykyrahassa on 1,61 euroa.
1920-luvulla tuomiot olivat kautta linjan kovia. Kauppatorilla kätensä kalakauppiaan palttoon taskuun työntänyt nuorukainen tuomittiin törkeän varkauden yrityksestä neljäksi kuukaudeksi vankeuteen.
Punakapinaan osallistumisesta aiemmin kolmen vuoden kuritushuonetuomion saanut mies väärensi suutuspäissään - hänen mielestään palkkoja oli jäänyt saamatta - palkkakuitin. 175 markkaa olisi ollut oikea summa, mutta mies muutti ykkösen kakkoseksi (kuva alla) ja sai sata markkaa eli nykyrahassa runsaat 30 euroa enemmän. Raastuvanoikeus langetti 4 kuukautta vankeutta.
Pirtuhuijarin petollinen kanisteri
Kieltolaki oli tullut voimaan 1919, mutta se ei kieltänyt alkoholin nauttimista tai ostamista.
Pietarilainen Johan Keinänen joutui syytteeseen petoksesta, kun tämä oli myynyt päällelyöjä Arvi Paukkuselle spriin asemasta kaksi litraa vettä. Paukkunen oli maksanut 50 markkaa litralta eli yhteensä sata markkaa ja teki poliisille rikosilmoituksen.
Huijaus oli varsin ovela. Kanistereissa oli putkentapainen säiliö, joten korkin avaamalla sisältö vaikutti pirtulta, mutta valtaosa oli vettä. Keinänen tuomittiin petoksesta kuukaudeksi vankeuteen ja korvaamaan Paukkuselle 100 markkaa.
"Elämä vailla päämäärää"
Vuonna 1896 syntynyt merimies ja poliisinpoika Ernst Grönfeldt kuvasi elämäänsä oikeudenkäyntiä varten tehdyssä taustaselvityksessä: ”Yleensä on elämäni ollut haparoimista vailla päämäärää, välillä parempaa, toisinaan huonompaa”.
Grönfeldt arveli tekemiensä rikosten syyksi: ”osaltaan työttömyys, osaltaan siveellinen rappioituminen, heikko vastustuskyky, yleensä huono ’sisäinen minäni’”.
Grönfeldt kertoi elämänsä olevan toisinaan rauhallista, mutta… ”Kaipaan taas paikan muuttamista, uudelle paikkakunnalle tai merille. Silloin olen taas kulkija - hapuilija- vailla ihanteita ja päämäärää, silloin tavallisesti tulee niin monenlaisia kiusauksia. Toisinaan voitan, toisinaan - lankean”.
Nykyistä mielentilatutkimusta edeltävässä selvityksessä Turussa asuva sukulaisleskirouva kuvasi Ernstiä äärettömän tuliseksi, kiukkuiseksi, oikulliseksi, mutta suoraksi. Vahtimestarina työskentelevä setä sanoi veljenpoikansa olevan tuhlailevainen. ”Hän elää liian keikarimaisesti”.
Veli, konemestari, kertoi Ernstin olevan koko suvun surunlapsi. Hän on luonteeltaan hyvin herkkä, hellä ja helposti johdettava, mutta hyvin laiska.
Valkoisten puolella sotinut Grönfeldt sai vapaussodasta kolme mitalia. Sen jälkeen hän oli lähtenyt merille. Rikostaustaakin oli kertynyt jonkin verran. Tampereella oli tullut sakkoja 1917 kahdesta näpistyksestä ja 1923 luvattomasta alkoholipitoisen aineen kuljetuksesta.
Mistä Ernst Grönfeldt tuomittiin?
Grönfeldt oli tammikuussa 1924 kaverinsa kanssa tukkinut Helsingin keskustan puhelinkioskeja, niin että kolikot eivät pudonneet rahalippaaseen, vaan sai ne ruuvia avaamalla kourusta. Kerralla tuli aina muutama markka.
Kokonaissumma jäi epäselväksi, mutta syytettyjen mukaan rahat menivät kahviloihin ja ravintoloihin.
Oikeus tuomitsi Grönfeldtin jatketusta törkeästä varkaudesta kahdeksaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.
Toisessa tapauksessa juuri armeijasta päässyt parikymppinen oli rahapulassa murtautunut puhelinkioskeihin vieden yhteensä 200 markkaa. Hän sai vuoden tuomion ehdollisena.
Polkupyörävarkaalle tuomittiin viisi kuukautta vankeutta, mutta ehdollisena teon ollessa ensimmäinen.
Helsingin raastuvanoikeus toimi 1913-1985 Bockin talossa Helsingin Senaatintorilla.
”Saanko jostain ruokarahan huomiseksi”
17-vuotias Anni V. oli kotoisin Nakkilasta. Helsingin siveyspoliisin kortistossa nainen oli ollut jo puolitoista vuotta ja useamman kerran hoidettavana sukupuolitautisairaalassa.
”Kun läksin kotoani tänne niin siskoni haki minulle työtä ja minä kävin työssä ja olin iloinen. En voinut silloin aavistaa, että elämä voi muuttua. Olin nuori ja kokematon, en ymmärtänyt enkä käsittänyt mitään sellaista, mitä olen nyt saanut kärsiä”, nainen kuvasi elämäntilannettaan.
”Jos olisin tietänyt tullessani tänne kaikki se mitä nyt tiedän, niin en olisi ollenkaan ruvennut täällä työhön, vaan olisin mennyt heti maalle takaisin ja elänyt siellä kunnollista ja puhdasta elämään, kuin se että kulkea täällä katua ylös ja toista alas ja ajatella saanko minä taas jostakin ruokarahan huomiseksi”.
Poliisiraportin mukaan perjantaina helmikuun 22. päivänä kello 1 yöllä ilmoitti Vellamonkadun N:o 16:nen E-portaan 7:ssä huoneistossa asuva kauppa-apulainen Johan Niemi etsivään osastoon, että hän vähää aikaisemmin oli seurustellut Anni V.:n kanssa erään Unioninkadun N.o 8:ssa asuvan tuttavansa luona. Niemen liivien povitaskusta oli varastettu musta nahkainen rahalompakko, jossa oli 9200 markkaa rahaa.
Niemi ja hänen tuttavansa olivat illalla 8-9 aikaan tavanneet Pohjois-Esplanadilla naisen, joka seurasi miehiä Unioninkadun asuntoon. Niemi oli antanut naiselle 75 markkaa, jotta tämä jäisi sinne koko yöksi, mutta nainen ei siihen suostunut, vaan lähti puolenyön jälkeen.
Anni V. pidätettiin vielä samana yönä. Palvelijatar tunnusti vieneensä lompakon. Hän oli ollut humalassa ja koki illan menneen hukkaan.
Aiempaa rikollisuutta ei ollut. Vankeusyhdistyksen tekemässä esitutkimuksessa nainen oli luokiteltu irtolaiseksi ja asui alivuokralaisena toisen irtolaisnaisen kanssa puuseppä Turusen perheessä Lastenkodinkatu 7:ssä. Raportissa asunto todettiin verrattain siistiksi.
Puuseppä Robert Turunen kuvasi naista hiljaiseksi ja tasaiseksi. Usein nainen oli surrut huonoa elämäänsä.
”Vaan sille en voi mitään, kun olen kerran joutunut kohtalon orjaksi saan kärsiä ja tyytyä kohtalooni. Ehkä se joskun minunkin onneton elämäni muuttuu”.
”Elämä on kovaa taistelua, aina vaan kärsimyksiä”.
Anni toivoi oikeudessa ehdollista vankeutta, mutta toive ei toteutunut.
Raastuvanoikeus langetti nuorena henkilönä tehdystä törkeästä varkaudesta neljä kuukautta vankeutta. Anni V. passitettiin lääninvankilaan.
Seuraavassa, lauantaina ilmestyvässä osassa kerrotaan raastuvanoikeudessa käsitellyistä väkivaltajutuista.
