Rikosjutut 1924: Sotasalaisuuksien vuoto | MTV Uutiset
Rikosjutut 1924: Sotasalaisuuksien vuoto
Julkaistu 30.03.2014 10:40
1920-luvun kireä poliittinen ilmapiiri heijastui Helsingin raastuvanoikeuden juttuihin. Raatihuoneella Senaatintorin kupeessa puitiin vuotoa, jossa oikeuskansleri ajoi virkarikossyytettä entistä eduskunnan oikeusasiamiestä vastaan ja virkamiehet olivat napit vastakkain Suomenlinnasta. Kansalaiset hakivat oikeutta ylisuuriin vuokriin.
MTV:n rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä tarkastelee sarjassa menneiden vuosien rikosjuttuja.
Ensimmäisessä osassa Sipilä tutustui Kansallisarkistossa vuoden 1914 raastuvanoikeuden päätöksiin. Nyt ovat vuorossa 90 vuotta vanhat rikokset eli vuosi 1924. Tapaukset on poimittu Helsingin raastuvanoikeuden 4. osaston maalis-huhtikuussa puimista jutuista.
Juttusarjan tarkoituksena on tarkastella Helsingin rikollisuutta oikeusjuttujen kautta eri aikakausina.
Keväällä 1924 Helsingin raastuvanoikeudessa käsiteltiin suurta vuotojuttua, jossa epäiltynä oli vuosina 1919-1922 eduskunnan ensimmäisenä oikeusasiamiehenäkin toiminut Karl Viktor Holma. Häntä syytettiin virkarikoksista, kun hän oli oikeuskanslerin syytemääräyksen mukaan vuotanut lehdistölle salaisia sotilastietoja.
Salissa syyttäjänä toimi 4. osaston kaupunginviskaali Mikael Enebäck. Tuolloin 38-vuotias Enebäck toimi syyttäjänä Helsingissä 68-vuotiaaksi eli vuoteen 1954.
Vyyhti oli lievästi sanottuna erikoinen, mutta kuvaa hyvin sen ajan kireää ilmapiiriä.
Holma johti komiteaa, jonka tehtävänä oli tutkia sotaministeriön taisteluvälineosaston toimintaa. Armeijan alennustilasta kirjoitettiin ja puhuttiin paljon lehdistössä ja eduskunnassa
Suomi 1920-luvulla
1920-luvulla Suomi toipui sisällissodasta. Yleisesti todettiin, että tuolloin kulttuuria leimasi iloisuus ja vallattomuus. Euroopassa ensimmäistä maailmansotaa paettiin elokuviin ja musiikkiin.
Wikipedia kertoo, että suomalaisille 20-luku oli voimakasta ja dynaamista uudistumisen vaihetta. Modernismin vuosikymmenellä ihmisen kokivat elävänsä välitilassa matkalla vanhasta uuteen. Kaupunkielämää leimasi muuttunut elämänrytmi, rahan ja kulutuksen keskeisyys. Kaukaisten maiden ihailu oli muotia.
Suomen suhde Neuvostoliittoon oli vaikea, eikä kotimainen politiikkakaan ollut helppoa. 1920-luvulla Suomessa oli 13 eri hallitusta. Poliittiset ristiriidat kärjistyivät, eikä Suomessa osattu tehdä kompromissejä.
Armeijassa käytiin valtataistelua jääkäreiden ja Venäjällä koulutettujen upseerien välillä.
1920 Suomessa tuli voimaan progressiivinen tuloverotus, jossa katto oli 20 prosenttia. Autot, puhelimet ja radiot lisääntyivät. Mainonta kasvoi.
Kieltolaki (1919-1932) ei kieltänyt alkoholin nauttimista, vaan sen valmistuksen, maahantuonnin, myynnin ja kuljetuksen. 1920-luvun lopulla tuomittiin vuosittain 20 000–30 000 henkilöä kieltolakirikkomuksista.
Holma kertoi tiedotusvälineiden kyselleen raportista ja sen valmistuttua hän olikin antanut Helsingin Sanomien, Uuden Suomen ja Hufvudstadsbladetin toimittajille kopion. Toimittajat olivat vakuuttaneet kunniasanalla, etteivät julkaisisi mitään ennen kuin Holma antaisi luvan.
Muutaman päivän päästä ruotsalaislehti kirjoitti mietinnön perusteella Suomen armeijan ongelmista ja sen jälkeen Holma ja pääministeri A.K. Cajander päättivät antaa suomalaisille tiedotusvälineille luvan julkistaa tietoja, kunhan antaisivat Holman lukea jutut. Näin tiedotusvälineet tekivät ja Holma viivasi esimerkiksi Helsingin Sanomien jutusta kolmasosan.
Oikeuskansleri Axel Charpentier katsoi, että Holma oli antanut lehdistölle salaisiksi ilmoitettuja tietoja ja määräsi syytteen nostettavaksi. Sotilassalaisuuksia tuli julki ”suuremmassa määrin kuin mitä tässä maassa on vielä milloinkaan sattunut”.
Millaisista tiedoista oli kyse? Upseereita oli irtisanoutunut paljon ja taisteluvälineosasto ei kyennyt toimittamaan armeijalle varusteita määrärahojen riittämättömyyden takia. Raportissa mentiin yksityiskohtiinkin. Esimerkiksi raskaissa konekivääreissä oli huonoja lukkoja ja kokeissa konekiväärien panosnauhassa 38,4 prosenttia panoksista ei lauennut. Rannikkopuolustuksen tykkejä ei voitu käyttää, koska osia puuttui, eikä pattereilla ollut tarpeeksi etäisyysmittareita.
Holma piti tietojen saattamista julkisuuteen tarpeellisena, koska veroa maksavilla kansalaisilla oli oikeus tietää sotaväen ongelmista.
Tilanne kuvasi epäilemättä sen ajan politiikkaa. Oikeuskansleri ajaa kiivaasti syytettä entistä eduskunnan oikeusasiamiestä vastaan. Holma oli taustaltaan entinen asianajaja, pankinjohtaja ja kokoomuslainen kansanedustaja, Charpentier puolestaan Venäjän vallan aikaan erotettu syyttäjä, korkeimman oikeuden jäsen, kartanonomistaja ja rkp:n kaupunginvaltuutettu. Raastuvanoikeuden asiakirjojen perusteella riita vaikuttaa periaatteelliselta.
Holma kirjoitti: ”Eduskunta ei ole ollut selvillä puolustuskuntoisuutemme yksityiskohtien todellisesta laadusta ja vakuutettu määrärahojen tarpeellisuudesta. Oikeamman käsityksen luominen ei voi tapahtua muuta tietä kuin esittämällä todellisuuteen pohjautuvia esimerkkejä. Tätä tarkoitusta ei komitean työ olisi voinut hyödyttää, jollei edes siitä osaa mietinnöstä joka julkaistiin, olisi saatu tehdä tunnetuksi”.
Charpentierin lausuntojen mukaan tarkoitus ei voi pyhittää keinoja. Holma oli menetellyt virkansa vastaisesti antaessaan mietinnön sanomalehdille.
Pääministeri Cajander antoi oikeuteen lausunnon, jonka mukaan mietinnön sai julkaista.
Juttua puitiin oikeudessa useita kertoja. Raastuvanoikeus päätyi äänestyspäätökseen. Enemmistö katsoi, että mietinnössä ei ollut varsinaisia sotasalaisuuksia tai erikoistietoja, vaan yleisiä havaintoja. Oikeus totesi Holman antaneen mietinnön sanomalehdille, mutta asettaneen julkaisemisen ehdoksi oman lupansa. Oikeus totesi, että kyse ei ollut edes varomattomuudesta saati sitten tahallisuudesta.
Vähemmistöön jäänyt olisi tuominnut Holman virkavirheestä 20 päiväsakkoon eli maksamaan 500 markkaa.
Yleensä raastuvanoikeus ei juurikaan perustellut päätöksiään, mutta Holman jutussa niitä kirjoitettiin toista sivua.
Vuokrakeinotteluja ja veropetoksia
Maalis-huhtikuussa raastuvanoikeudessa puitiin useita vuokrakeinottelujuttuja. Ne tulivat ilmi, kun asukkaat tekivät ilmiantoja vuokraisännistään. Tuohon aikaan asuntoihin oli säädetty vuokrakatto.
Kauppias Väinö Vaalivirta tuomittiin kahdesta vuokrakeinottelusta. Hän peri parinkymmenen neliön asunnosta Itäisellä Viertotiellä 150 markan - nykyrahassa 50 euron (!)- kuukausivuokraa, vaikka sääntöjen mukaan vuokra olisi voinut olla vuonna 1922 korkeintaan 65 markkaa ja seuraavana vuonna korkeintaan 72 markkaa.
40500 markan verotettavat tulot ansainnut Vaalivirta sai 60 40 markan päiväsakkoa kummastakin tapauksesta eli joutui maksamaan 4800 markkaa. Liikaa perityt vuokrat piti tietysti palauttaa.
Itäinen Viertotie on nykyinen Hämeentie.
Oikeudessa puitiin myös veropetosjuttuja. Tulojaan olivat jättäneet ilmoittamatta muun muassa jalkinetyöntekijä, kemigrafi ja ajuri. Niistä selvisi sakoilla.
Sen sijaan pienikin varkaus saattoi viedä tekijän vankilaan.
Suomenlinnan röttelöiden tuho
Suomenlinnan historiallisen museon intendentti, taidemaalari Heikki Tandefelt joutui oikeudessa syytteeseen virkavirheenä tehdystä valtion omaisuuden hävittämisestä.
Heikki Tandefeldt oli sisäministeri Heikki Ritavuoren vuonna1922 ampuneen Ernst Tandefeldtin veljenpoika.
Kyse oli seitsemästä Suomenlinnan Susisaaressa puretusta rakennuksesta. Syytteen mukaan Tandefeldt oli 1922 määrännyt purettavaksi muun muassa keittiön ja ruokasalin, liiterirakennuksen, työläisparakin, puoliksi palaneen konttorirakennuksen ja Dygdin huvilan eli niin sanotun insinöörihuvilan. Puolustusministeriö vaati korvausta 190000 markkaa.
Oikeuskansleri laski insinöörihuvilan arvoksi 82000 markkaa (26500 euroa)
Syytteen mukaan rakennusten hirret ja laudat oli otettu polttopuiksi ja osa oli myytykin.
Tandefeldt kiisti rikokset. Hänen mielestään ne eivät ensinnäkään kuuluneet sotalaitokselle, vaan rakennukset oli luovutettu Suomenlinnan museolle. Opetusministeriö oli tästä samaa mieltä, eikä nähnyt moittimista. Puolustusministeriö oli eri mieltä.
Juttua puitiin keväästä 1924 talveen 1925.
Suomenlinnan hoitokunnan kuva-arkisto
Tandefeldt kuvasi oikeudessa Suomenlinnan (kuvassa Kuninkaanportti nyt) täydellistä sekamelskaa vuonna 1918. Arkistoja poltettiin ajattelemattomuudesta ja muinaismuistoja tuhottiin. Tandefeldt kertoi ottaneensa tilanteen komentoonsa jääkäriprikaatin kanssa. Valkoiset valtasivat Suomenlinnan huhtikuun alussa. Saareen jäi vankileiri punaisille.
Hän oli hankkinut lukkoja ja ryhtyi keräämään historiallisia esineitä talteen. Tästä oli syntynyt vihamielisyyttä vähemmän sivistyneiden taholta.
Valtioneuvosto päätti vuonna 1919 julistaa Kustaanmiekan ja Susisaaren museoalueeksi, vaikka eteläkärjessä edelleen toimi 57 mm rannikkotykistöpatteri. Tandefeldtistä tuli museon intendentti.
Tandefeldt kuvasi tuhottuja rakennuksia mädäntyneiksi lautavajoiksi. Maailmansodan aikana venäläiset alkoivat rakentaa Suomenlinnaan isoja panssarilaivoja varten suunniteltua telakkaa, jonka takia Susisaaren rannalle rakennettiin työmiehiä varten tilapäisiä vajoja ja työnjohtajille piirustuskonttori.
Rakennukset oli tarkoitettu lyhytaikaisiksi ja jo keväällä 1919 piirustuskonttorin katto vuoti. Tätä konttoria sotalaitos siis nimitti insinöörihuvilaksi. Tandefeldtin mielestä rumat rakennukset pilasivat kulttuurihistoriallista maisemaa.
Maalari Tandefeldt muisteli oikeudessa Augustin Ehrensvärdin rakennustöitä ja sitä miten esimerkiksi hyvän omantunnon linnake oli saanut nimensä. Suomenlinnan rakennustyöt olivat kesken, kun Ehrensvärdiä ryhdyttiin Ruotsissa syyttämään valtiovarojen väärinkäytöstä. Tästä syystä yksi linnakkeista sai nimen God samvete (Hyvä omatunto). Oikeudenkäynti päättyi kreivi Ehrensvärdin täydelliseen rehabilitointiin.
”Kysymys on puolustusministeriön virkamiesten vihamielisestä intriigistä”, Tandefeldt selosti oikeudessa ja nimesi puolustusministeri, kenraali Jalanderin syypääksi, mutta pääpukari oli konemestari VET Grönroos, joka oli rakennuttanut huonon vesijohdon Suomenlinnaan ja sitten siirtyi sotaministeriön insinööriosastolle. Toinen oli sähkömies Martin Malmelin, joka oli ostanut Suomenlinnaan huonoja halkoja. Epäily oli johtanut tutkintaankin, mutta asia oli rauennut.
Tandefeldtin mukaan todellisuudessa vain kolme rakennusta purettiin, eikä arvo ollut puolustusministeriön laskemaa viidesosamiljoonaa, vaan 10053 markkaa. Puuainetta niistä saatiin 14315 markan arvosta. Halkoja päätyi myös saarella toimineelle poliisikoululle.
Puolustusministeriön asiamies, jääkärimajuri Ingevald Pipping ei säästellyt omassa kirjelmässään: ”Koska ne halpamaiset ja pikemminkin sirkusilvehtijän narripeliä kuin oikeudelle asetettua vastinetta muistuttavat mielenpurkaukset ja henkilökohtaiset hyökkäykset ovat jo sellaisinaan omiaan osoittamaan vastaajan persoonan oikeaa laatua, en pidä välttämättömänä vastata asiattomaan lörpötykseen.”
Pipping ei hyväksynyt maiseman kaunistamisväitteitä, koska talojen romut olivat jääneet paikoilleen
Vaikka Pipping alussa kiisti menevänsä henkilökohtaisuuksiin, hän kuitenkin mainitsi Tandefeldtin tilanneen Suomenlinnan komendantin yksityispuhelimella saarelle väkijuomia esiintyneen komendanttina.
Pipping piti silmänkääntö-temppuna sitä, että Tandefeldt esiintyi sivistyneenä miehenä puolustamassa Suomenlinnaa museota vihaavalta puolustusministeriöltä.
Juttua puitiin 1-2 kertaa kuukaudessa helmikuuhun 1925. Oikeudelle jätettiin lukuisia kirjallisia todisteita ja kuultiin kymmeniä todistajia.
25. helmikuuta 1925 raastuvanoikeus hylkäsi Tandefeltin virkarikossyytteet. Rakennukset olivat mädäntyneet ja puiden ottaminen niistä oli "valtion etujen järkiperäistä varteenottamista". Tandefeldt ei ollut tehnyt sitä omaksi hyödykseen.
Ilman tuomioita ei jutussa selvitty. Tandefeldt tuomittiin jatketusta solvauksesta 1000 markan sakkoihin, kun hän väitti jutun aiheutuneen puolustusministeriön vihamielisyydestä. Asiamies Pipping sai 1500 markan sakot samasta rikoksesta, kun hän oli todennut oikeudessa Tandefeldtin tavoitelleen omaa hyötyä ja kirjoittanut asiasta vielä kaksi kirjoitusta Hufvudstadsbladetiin. Päätös syntyi äänin 2-1, kun vähemmistöön jäänyt tuomari katsoi väitteiden kuuluvan oikeudenkäyntiin.
Luutnanttina palvellut Tandefeldt kuoli 1943 sotasairaalassa.
