Se ei ole raviseura eikä mikään, jos päällystö ei järjestä jäsenistölleen pikkujouluja. Yhdistysten olemassaololle tulee viimeistään silloin siunaus, kun samanhenkiset - usein tosin eripuraiset - hevosharrastajat saavat kerran vuodessa syödä paistia ja juoda lientä seuran laskuun.
Pikkujouluperinne on siittänyt satavuotiaaseen Suomeen suunnattoman määrän kuolemattomia tarinoita. Osa niistä on traagisia, suurin osa kuitenkin tragikoomisia siitä johtuen, että sitä lientä on nautittu enemmän kuin paistia.
Vuosien varrella suorittamani empiirisen tutkimuksen perusteella raviväen pikkujouluissa hierotaan tarmokkaasti hevoskauppaa. Hippoksessa ja raviratojen toimistoissa riittää pikkujoulusesongin aikaan touhua, kun omistajanvaihdosilmoituksia pannaan täytäntöön.
Jaan muistinvaraisesti teille yhdessä raviseuran illanvietossa kuulemani kertomuksen, jossa nivoutuvat yhteen ne yllä mainitut tragikoomiset juonenkäänteet ja pikkujouluhenkinen hevoskaupankäynti.
* * *
Tarinan kertoi minulle muuan keski-ikäinen herrasmies. Hän aloitti Eino Leinoa löyhästi mukaillen: Kell' kymppitonni on, se kymppitonnin kätkeköön.
Oli käynyt nimittäin niin, että kertoja oli voittanut pikkujouluraveista sievoisen setelitukun. Kantti ei kestänyt pitää onnenpotkua omana tietonaan, vaan asia tehtiin kuuluvin äänenpainoin selväksi koko ravintolakatsomolle. Ilta eteni railakkaasti ja totonousua juhlittiin maljoja nostellen.
Aamulla mies heräsi pikkujouluhorroksesta omasta eteisestä. Tyynyn virkaa oli toimittanut paperiarkki, joka selvisi lähemmässä tarkastelussa vapain kynänvedoin laadituksi mutta silti sitovan oloiseksi kauppakirjaksi.