Kuolemanpaikka on vakiintunut nimitys suomalaisessa ravislangissa juoksuasemalle johtavan rinnalla. Kalmainen nimi saa lajiin vihkiytymättömän aistit valpastumaan ja mielen kenties järkkymään. Jopa moni alan aktiivi pitää sanaa kammottavana.
Mutta kun kuskien ajolinjoja kiihdytyksessä katsoo, tuntuu termi täsmälliseltä. Juoksupaikkaa keulan kupeella kartetaan usein kuin kuolemaa.
Ikiaikainen temppu välttää toisella radalla ilman vetoapua taivaltaminen on vetää siihen jäädessään liinat kiinni ja odottaa, että joku taustalla hermostuu ja tarjoaa selän eteen. Mälsä taktiikka, jolla saatetaan torpedoida koko toisen radan letkan mahdollisuudet. Tätä tyyliä näkee onneksi nykyään enää harvemmin.
Sen sijaan sisäradalle survominen eli ahdistaminen yleistyy. Kun vaarana on jäädä toiselle radalle vaille vetoapua, ajatetaan johtovaljakkoa ja koetetaan täten raivata riittävä tila keulan kantaan. Oikeaoppisesti tehtynä toimenpide on kohtalaisen urheilullinen, mutta nykyään sisälle runnotaan koko ajan niukemmin ja niukemmin marginaalein. Samalla uhataan samaa paikkaa janoavan tai jo siellä olevan kilpakumppanin suoritusta tai jopa terveyttä.
* * *
Ahdistamisista on puhuttu jo pitkään, mutta silti niitä näkee koko ajan enemmän, kun asiaan ei ole reagoitu riittävän riuskasti. Kyseenalaisiin keinoihin oli aluksi erikoistunut pari kokenutta kehäkettua, sitten perässä tuli monen muun ammattikseen ajavan joukko. Nykyään ilmiö on levinnyt jo amatööriohjastajienkin pariin.
Osasyynä ahdistamisen yleistymiseen on heittelevä ja paikoitellen lepsu tuomarilinja. Tuomarit vetävät rajan ja kuskit ajavat sen mukaan.
Ongelma ei koske vain pieniä kisoja, oikeastaan päinvastoin. Tuntuu, että mitä suurempi palkinto, sen lähempänä äärirajoja ajetaan, ja joskus mennään jopa niiden yli. Esimerkiksi Teivon 12. elokuuta ravatuissa Toto76-kisoissa tapahtui pari törkeää ahdistamista. Kummassakin tapauksessa rikkoja selvisi vailla sanktioita, vaikka tulkinnanvaraa ei vaikuttanut olevan.
Ajotapa on aiheuttanut vastareaktion. Paikkaansa sisäradalla puolustava ohjastaja ärtyy toisinaan pitämään eduistaan kiinni tarpeettoman hanakasti ja yrittää ujuttaa hevosensa etujalat ahtaaseen rakoon. Siinä käy harvoin hyvin, varsinkaan hevoselle.
Ahdistaminen tapahtuu yleensä kiihdytysvaiheessa, jolloin vauhti on äärimmillään ja riskit suurimmillaan. Laukkoja näissä tilanteissa nähdään usein, mutta on ihme, etteivät ahdistamiset ole aiheuttaneet vielä suurempia rytäköitä. Niitä ei kuitenkaan kannata jäädä odottelemaan. Useinhan asioihin puututaan vasta sitten, kun kunnolla räsähtää.
Osattomaksi surkeudesta ei jää totoava harrastajakuntakaan. Juoksunkulut tuppaavat menemään vaikeasti ennustettaviksi, jos asetelmia aletaan rikkoa väkipakolla. Povatut piikki-selkä -skenaariot heittävät kärrynpyörää, kun kamikaze-kuski syöksyy ulkoa vastustajaa kunnioittamatta ja tilanahtautta tunnustamatta sisäradalle. Samalla lähtevät palkinto- ja totorahat uusjakoon. Paikka johtavan takana kun on oleellisesti parempi kuin kolmas sisällä – saati sitten se kuolemanpaikka.
* * *
Säännöt ja ylipäätään lait ovat siitä erikoisia instrumentteja, että rikkojan rangaistus on usein kiinni rikotun positiivista ominaisuuksista. Esimerkiksi ahdistamistapauksissa rikkojan rangaistusskaala määräytyy sen mukaan, kuinka ravivarma rikkeen kokenut hevonen on.
Jos ahdistamisen uhri laukkaa, ravikilpailusääntöjen mukaan kyseessä ei enää ole ahdistaminen vaan karkea ahdistaminen tai jopa eteenajo tai karkea eteenajo. Näissä tapauksissa kuskille langetetaan yleensä ajokielto.
Eli kannattaa ahdistaa kokenutta ja ravivarmaa hevosta. Silloin konnuus voi jäädä kokonaan rankaisematta.
Kyse on kilpakumppanin ja hevosten kunnioittamisesta. Kilvanajo saa olla värikästä ja se on jopa suotavaa, mutta ei sentään keinoja kaihtamatta, kaistoja surutta vaihtamalla ja terveyttä uhmaten tapahtuvaa.