Rankka teos oman suvun varjoista toi Sirpa Kähköselle Finlandia-palkinnon – "En kirjoita terapiaa, kirjoitan anteeksiantoa"

– Eletty elämä kirjan taustalla oli raskas prosessi, mutta kirjan kirjoittaminen oli hyvin lohdullista. En ajatellut sitä terapiakirjana. Olen käynyt oikeasti terapiassa.

Sirpa Kähkösen äiti kuoli kevättalvella 2022. Ennen äidin kuolemaa hänelle ei ollut ajatustakaan kirjoittaa nyt Finlandia-palkinnon voittanutta romaania. Kirja syntyi lopulta kuin myrskynä muutamassa kuukaudessa.

– Tutkin äitini jäämistöä, muiden muassa päiväkirjoja. Tämän vuoden alusta aloin kirjoittaa. Istuin yksiössäni kuplassa ja kirjoitin. Ajattelin, että laitan kaiken sen osaamiseni peliin, jota minulla on.

Kähkösellä on pitkä kirjailijan ura takanaan. Hän oli nyt kolmatta kertaa ehdolla kauno-Finlandian saajaksi. Kerran hän on ollut ehdolla myös tietokirjojen sarjassa.

Ilkeä äiti, jota ihailin

Sirpa Kähkösen äiti Riitta syntyi 1941. Riitan isä oli kiihkeän punainen kommunisti, äiti täysin epäpoliittinen. Kähkösen äiti ei saanut liikoja lämpöä, selkään tuli ”tarvittaessa”.  Riitasta kasvoi itsepäinen ja äkkipikainen.

50-luvun puolivälissä kohtalo ohjasi 15-vuotiaan Riitan matkustajaksi linja-autoon, joka ajoi veturin eteen tasoristeyksessä. Riitta lensi tuulilasiin. Päähän jäivät ikuiset jäljet. Luonne muuttui entisestään huonompaan suuntaan.

Riitan tyttäreksi 1960-luvulla syntynyt Sirpa Kähkönen sai osansa. Äiti saattoi olla arvaamaton, aggressiivinen, pahimmillaan solvasi ja alisti tytärtään. Samalla hän oli kaunis ja ylväs nainen, jota tytär myös ihaili. Äiti tanssi kotonaan ja haaveili näyttelijän urasta. Ei tuonut kohtalo tällaista onnea kauppakoulun käyneen nuoren äidin tielle.

Katkeruus ei pelasta mitään

Sirpa Kähkönen kirjoittaa suoraan, mutta ilman katkeruutta. Hän on käynyt asiat läpi rankalla metodilla, voisiko tätä sanoa siedätyshoidoksi.

– Olen ottanut osaksi elämääni sen, mikä on ollut vaikeaa. En tuhlaa aikaani enkä energiaani enää menneeseen tai kieltämiseen. Kun kerron ja kirjoitan, että näin on ollut, tämä voi auttaa muitakin, jotka kamppailevat anteeksiannon ja katkeruuden kanssa.

Mutta ei 36 uurnaa ole mikään elämäntaito-opas. Se on hienosti kirjoitettu kaunokirjallinen taideteos, jossa mieli raivoaa joskus yli puoli sivua pitkissä virkkeissä. Pilkku pilkku pilkku – eikä aina pilkkujaan.

– Kieltä pitää voida venyttää ja rikkoa kielioppisääntöjä, sanoo kirjailija

Kun osaa kirjoittaa oikein, voi kirjoittaa väärin.

Kohtalo on pirullinen tiennäyttäjä...

Kohtalo, vaikkapa se linja-auto on yksi kirjan pirullisista ”päähenkilöistä”. Kirjailijalle se on myös avain armoon ja anteeksiantoon.

– On tärkeää kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat pyrkineet, johonkin suurempaan. Sitten tärkeää kirjoittaa kohtalosta. On hirveän vaikeaa tuomita sellaisia ihmisiä, joiden elämässä näkee sellaisia tapahtumia, joissa he eivät ole voineet mitenkään vaikuttaa omaan kohtaloon.

Sirpa Kähkönen tapasi äitiään tämän kuolemaan saakka ja oli aivan hyvissä väleissä.

– Kävin säännöllisesti Kuopiossa, hänen oli edelleen vaikeaa ottaa vastaan rakkautta ja myötätuntoa. Samaan aikaan hän halusi, että ollaan läsnä. Se oli sellaista kaksoisviestintää, että tule, mutta pysy kaukana. Se oli aika vaativaa.

Kun äiti kuoli, Sirpa Kähkönen koki jotain vavahduttavaa.

...rakkaus on parempi

– Yllätyin, mikä määrä rakkautta vapautui äitiä kohtaan, kun hän ei ollut sitä enää torjumassa.

On vielä kysyttävä, miten pitkään sotien traumat säteilevät, lapsiin ja lapsenlapsiin.

– Tämä on hyvin tärkeä ja relevantti kysymys. Miksi jossain suvuissa pitää kantaa yhä vihaa jostain sadan vuoden takaa kansalaissodasta suvun perintönä.

– Nykypolvissa korostuu se, että on hyvä tietää, mistä tällaisia tunnereaktioita tulee.

– Ja mehän elämme nytkin uhkakuvien äärellä. Isäni on Karjalan evakko ja näen, että hänen sukupolvessaan on pelkoja.

 Lue myös: Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto Sirpa Kähkösen romaanille 36 uurnaa – väärässä olemisen historia