Vatulointi, venkulointi ja veivaus niin kutsutun yhteiskuntasopimuksen eli työehtojen heikennysten aikaansaamiseksi on saavuttanut jälleen uuden käänteen.
Elinkeinoelämän keskusliitto on päättänyt palata neuvottelupöytään, vaikkei kuljetusalan AKT etukäteen sitoutuisikaan lopputulokseen. Palkkaneuvottelut EK haluaisi käydä syksyllä erikseen liittojen välillä. Suurin palkansaajakeskusjärjestö SAK puhuu puolestaan juhlallisesti uudesta Suomen mallista. Mutta miten ilmaiset ämpärit tähän liittyvät?
Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallitus toivoo, että työmarkkinajärjestöt sopisivat vapaaehtoisesti joidenkin työehtojen heikennyksistä. Hankkeen nimi on yhteiskuntasopimus. Palkansaajajärjestöt ovat vastustaneet. Kirkkokin pani ristinsä rokkaan ja vastustaa parin arkipyhän muuttamista työpäiviksi.
Hallituksen tavoitteena on parantaa suomalaisen työn kilpailukykyä, parantaa työllisyyttä ja saada sitä kautta Suomen velkavetoinen talous kuntoon, ennen kuin meille käy kuin Kreikalle. Kun sopimisesta ei tullut mitään, hallitus pani vireille niin kutsutut pakkolait, joilla muun muassa lyhennetään pitkiä lomia, heikennetään sairausajan palkkaa ja niin edelleen. Lisäksi hallitus haluaa helpottaa paikallista sopimista.
Pakkolait ovat palkansaajille pelote. Toisaalta niiden läpimeno ja vaikutukset ovat osin epävarmoja, mikä on uhka työnantajien ja hallituksen tavoitteille. Oppositiolle kilpailukykylait ovat oiva poliittinen lyömäase. Paineita alkaa olla myös hallituksen sisällä: duunarikannatustaan menettäneet perussuomalaiset toivovat sopuratkaisua ja naisjärjestöt pelkäävät naisvaltaisten alojen kiukkua. Pakkolait saattavat kärjistää myös syksyn työehtoneuvotteluja, mitä kukaan ei taida tässä taloustilanteessa haluta.
Paine on siis kova puolin ja toisin. Neuvotteluja yritetään aloittaa nyt jo viidettä kertaa. Niitä on selvästi pohjustettu taustalla, mutta lopputulos on yhtä epävarma kuin aiemminkin.
Ratkaisua haetaan nyt ilmeisesti SAK syksyllä esittämän mallin pohjalta, jossa vientialat määrittelisivät palkankorotusten maksimitason. Työnantajat, tai ainakin Elinkeinoelämän keskusliitto, puolestaan haluaa sopia palkoista liittotasolla. Perinteisissä TUPO-ratkaisuissa palkankorotusvara ja muut asiat on sovittu pääsääntöisesti samalla kertaa keskusjärjestöjen kesken. Nyt voi käydä toisin, jos työmarkkinakäytännöt sovitaan uusiksi.
Uusi "Suomen malli" voi johtaa uusiin jännitteisiin myös työmarkkinajärjestöjen sisällä. Eri aloilla ja toisaalta yksityisellä ja julkisella sektorilla tarpeet ja toiveet vaihtelevat. Mutta vielä ei ole edes mitään mallia, jota kauhistella.
Ilmaiset ämpärit
Koko kurjuuden – säästöjen, leikkausten, verojen ja työmarkkinaheikennysten - taustalla on Suomen surkea taloustilanne. Velaksi eletään. Mutta ratkaisujakin haetaan. Seuraavaksi esitän vain hiukan kyynisen arvion siitä, miten tässä voi käydä. Muistutan silti, että työmarkkinatodellisuudessa lopputulos voi olla myös päinvastainen.
Jos väkeä ei saada tuottaviin töihin nykyistä enemmän ja taloutta nousuun, niin edessä voi olla aika, jolloin jotkut joutuvat jonottamaan ilmaisia ämpäreitä ihan tarpeeseensa eikä vain alkukantaisen ahneuden ajamina. Se tuskin vielä hetkauttaa etutahoja agitaatio-propagandaa kummempiin ponnistuksiin. Mutta jos viimeinenkin ilmaisten ämpärien jakajafirma panee ovensa säppiin ja jättää veronsa maksamatta, niin ehkä se viimeistään pyöräyttää suomalaisen monipuolue-korporaatio-demokratia -himmelin tosissaan käyntiin.
Silloin perustetaan työryhmiä ja komiteoita, eduskunta pitää hätäistuntoja, laiskottelu kriminalisoidaan, lakkoilua ja omistajien ahneutta rajoitetaan ja julistetaan lopuksi, että ainakaan vessapaperi ei saa tasavallasta loppua. Puutikkuihin ja turpeeseen ei palata. Siinä kulkee raja. Kiveäkään ei jätetä kääntämättä, mitään keinoa ei kaihdeta eikä minkään eturyhmän intressejä panna kansakunnan kannalta fundamentin tarpeen ja tavoitteen edelle.
Kaikki lyövät kättä päälle. Yhteinen etu on löydetty ja itsekkäät eturyhmäedut yhteen sovitettu. Jopa omistajaporhot lupaavat, että tehtaat – tai ainakaan yksi pehmopaperitehdas – eivät pikku tappionkaan takia lähde Kiinaan, jos sovittu pitää ja Suomi alkaa nousta.
Tästä on vain yksi suunta – ylöspäin!
Suomen malli
Onneksi – tai valitettavasti – ilmaisia ämpäreitä on vielä varaa jakaa. Siksi Suomen talous- ja työllisyysahdinkoa yritetään nujertaa merkittävästi pienemmin askelin.
Suomen sitkeä kansa, joka valittamatta kestää melkein minkä vain naapurilleen tehdyn heikennyksen, voi nöyrän positiivisesti luottaa lopputulokseen. Nyt kun yhteinen tilannekuva on saavutettu, monissa liemissä keitetty poliittinen päätöksenteko- ja työmarkkinajärjestelmä ei voi jättää hommaa hoitamatta.
Yhteiskuntasopimusneuvottelujen pitäisi tältä pohjalta olla läpihuutojuttu. Pikkuisen nyrhäistään etuja sieltä täältä, lainataan ehkä taas vähän lisää tulevaisuudelta ja lopuksi lyödään eteen sellaiset rätingit, että jos ei nyt ihan viiden prosentin tuottavuusloikkaan päästykään, niin eteenpäin kuitenkin! Ja varsinkin kansainvälisessä vertailussa Suomi teki taas ylivertaisen suorituksen!
Kuljetusalan AKT:kin hyväksyy diilin, mutta myöhemmän lisäpöytäkirjan mutkikkaista kompensaatiopykälistä ei kukaan ulkopuolinen ymmärrä mitään. Sama koskee suurena läpimurtona esiteltävää paikallisen sopimisen kehittämistä.
Seuraavaksi jappaillaan maltillisten palkankorotusten kanssa. Metalliliitto ja teknologiateollisuus sopivat yleisestä malttilinjasta. Palkkaliukumista ja mahdollisista tuotantopalkkioista ei siinä kiireessä ehditä mainita mitään. Muut alat ja julkinen sektori nyhjäävät aikansa pitkäpiimäisissä ja monivaiheisissa neuvotteluissa. Muutama lakonuhkakin nähdään, mutta valtakunnansovittelija Minna Helle väsyttää riitapukarit Bulevardin leivättömän pöydän ääressä.
Lopputulos ei ole ihan sitä, mitä tavoiteltiin, mutta tulos kuitenkin. Jos ei Suomen malli niin syntyipähän edes Suomen mälli! Tämän kanssa voi elää ja huonomminkin olisi voinut mennä. Viis siitä, jos Saksa ja Ruotsi ovat tehneet enemmän jo aikaisemmin.
Duunarirahvas ja yritysjohtajat eivät oikein tiedä mitä ajatella, joten olkoon. Oppositio haukkuu hallituksen viran puolesta ja harmittelee, ettei hallitus tämän enempää polttanut näppejään näinkin hankalan urakan kanssa. Kun on ne vaalitkin tulossa...
Kaikki ovat tyytyväisiä, kun käsittämättömät yhteiskuntasopimusuutiset korvautuvat muilla aiheilla. Tai eivät ihan kaikki.
Herraravintoloiden kabineteissa, pölyisissä puoluebunkkereissa ja työmarkkinajärjestöjen Lapin-majoilla kokoontuu joukko vakavia miehiä ja naisia. Kaikilla on sama huoli: ei saatu vieläkään tarpeeksi tehtyä. Sama veivaus on taas edessä seuraavalla hallitus- ja sopimuskaudella. Pitäisi keksiä projektille edes vetävä nimi, jotta isännät, duunarit ja vaalikarja pysyisivät kyydissä. Mitenkähän tässä käy?