Peliriippuvainen Kalevi päätyi leipäjonoon – toivoo yläikärajaa pelikoneisiin
Kolikkopelit koukuttivat Kalevin nopeasti. Kuvituskuva.Lehtikuva
Julkaistu 03.04.2014 07:30
Piia Turunen
piia.turunen@mtv.fi
Riippuvuus kolikkopeleihin vei Kalevi Laineelta noin 300 000 euroa, ystävät ja itsekunnioituksen. Pikavippikierre päättyi leipäjonoon ja velkajärjestelyyn. Seitsemänkymppinen Kalevi toivoo, että pelikoneisiin laitettaisiin myös yläikäraja.
Kalevi Laineen, 72, pelaaminen alkoi 1970-luvun alussa bingosaleista. Vaikka sekin jo tavallaan koukutti, numeroiden pyörittelyyn ei uponnut kovin suuria summia ja tilanne pysyi hallinnassa. Sitten eräänä päivänä bingohallin eteiseen ilmestyi kolikkoautomaatteja.
– Siitä se varsinainen ongelmapelaaminen ja alamäki alkoi. Pelikoneet ovat siitä ovelia, että kun pelin tempo on nopea, niin pienistäkin panoksista kertyy äkkiä suuria summia. Juuri pelin tempo, äänet ja valot myös koukuttivat minua. Kun jotain voitti, tuli tunne, että nyt on tuuria ja kannattaa pelata, Kalevi kertoo.
Hän kuvailee tunnelmaa taianomaiseksi.
– Se sai aikaan tietynlaisen transsin. Himon ollessa päällä saatoin viettää koko päivänkin liimattuna koneelle. Vaikka ajattelin, että ”lopeta ja lähde pois”, en millään päässyt irti.
Pian Kalevi oli niin suurissa ongelmissa, että hän myi asuntonsa ja osti tilalle pienemmän ja halvemman.
– Välirahaa jäi noin 30 000 markkaa. Ajattelin: voi, ihanaa, kerrankin minulla on rahaa! Pyhästi päätin, että ne rahat myös pysyvät tilillä enkä enää pelaa. Mutta ei mennyt kauaa, kun lähdin taas kokeilemaan. Sitten meni toinenkin asunto.
"Antaa mennä vaan"
1990-luvun alussa Kalevi havahtui ensimmäistä kertaa siihen, että hänen piti saada jostakin apua.
– Siinä vaiheessa olin jo pelannut molemmat asunto-osakkeet ja joutunut luottovelkoihin. Ajattelin, että tästä ei tule mitään.
Kalevi hakeutui A-klinikalle, mutta peliriippuvuus oli tuolloin vielä vieras klinikalla työskennelleelle terapeutille.
– Ajattelin, että kun en itse pysty auttamaan itseäni eikä kukaan muukaan pysty, niin antaa mennä vaan. Luottoja sai niin kamalan helposti, että niitä tuli myös otettua. Vaikka kuinka monta kertaa päätin, että tämä on viimeinen kerta, heti perään otin taas uutta.
– Rahaa keksi aina jostakin myös valheilla ja tyhjillä lupauksilla. Lainasin kavereilta ja pelasin nekin rahat. Ystävyyssuhteita meni poikki. Viimeinen tuho olivat pikavipit.
Asuntojensa arvot huomioon ottaen Kalevi arvelee pelanneensa yhteensä noin 300 000 euroa.
– Olin pitkän aikaa täysin rahaton. Hain ruokakasseja kahden vuoden ajan kirkolta ja Hurstin jonosta. Onneksi löysin ystävällisen vuokranantajan enkä joutunut ihan kadulle.
Kuvituskuva.Lehtikuva
Häpeää ja salailua
Kalevin perhe ei voinut puuttua ongelmaan, koska hänellä ei ollut sellaista.
– Onneksi – vaikka läheisten tuki on tärkeää, ei ole tavatonta, että peliriippuvainen pelaa paitsi omat, myös perheen päivittäiset käyttövarat. Näin hän syöksee ahdinkoon itsensä lisäksi koko perheen ja läheistenkin talouden. Omassa tapauksessani olen joutunut ainoastaan itse kärsimään.
Kalevin työkaveritkaan eivät aavistaneet mitään.
– Osasin valehdella. Jos kollegat lähtivät vaikka baariin ja pyysivät mukaan, minulla oli aina ”muuta menoa”. Häpesin ja salailin ongelmaa viimeiseen asti.
Terapia auttoi
Noin kymmenen vuotta sitten Kalevi hakeutui uudestaan A-klinikalle. Tietoisuus peliriippuvuudesta oli kasvanut, ja hän pääsi terapiaan.
– Terapia lähti käyntiin aika hyvin. Olin pari kuukautta pelaamatta, mutta repsahdin terapeutin jäädessä lomalle. Kun hän palasi, aloitin taas alusta.
Viimeisen kerran Kalevi pelasi 14. elokuuta vuonna 2008. Siitä on kohta kuusi vuotta.
– En edes muista, että olisin päättänyt, että nyt lopetan. Ihan ihmeellisellä tavalla se vain jäi pois. Osansa oli varmasti sillä, että minulla oli hankaluuksia saada enää edes pikavippejä. Rahaa ei ollut.
Terapiakin teki tehtävänsä.
– Minä itkin ja puhuin ja puhuin ja itkin. Olin potenut kauheaa syyllisyyttä ja tuntenut itseni tyhmäksi ihmiseksi, joka ei pysty hoitamaan omia asioitaan. Sain purettua sitä kauheaa painolastia, joka oli jäänyt sydänalaan vuosien mittaan.
Alkoi tulla tilaa muille ajatuksille.
– Olin pelännyt, mitä kävisi, kun pelaaminen ei enää täytä päiviä, mutta aloinkin kiinnostua nuoruuden harrastuksista uudelleen. Nautin jälleen musiikista, lukemisesta ja ulkoilusta. Pelaamisen aikaan nämä entiset harrastukset menettivät voimansa. Nyt en kaipaa mitään sen kummempia kiksejä.
Lehtikuva
Kuin sokea rakkaus
Kalevi uskoo koukuttuneensa pelaamiseen siitä tulleen mielihyvän takia.
– Kun ihminen oppii, mitä reittiä saa mielihyvää, aivot eivät enää kuuntelekaan järjen ääntä. Se on vähän kuin ensirakkaus: vaikka järki sanoisi, että tuo on ihan tuhoon tuomittu suhde, niin rakastuneena sitä ei usko. Samaten vaikka järki sanoisi, että et voi mennä pelaamaan, mielihyvä oikaisee ohi.
Enää Kalevi ei koe houkutusta pelata.
– Aluksi kaupassa oli vaikea mennä kolikkokoneiden ohi. Varsinkin, jos joku jäi voitolle, oli ihan pakko jäädä katsomaan ja melkein itse kokeilla. Nyt se lumo ja taikavoima on hävinnyt, ja ne vilkkuvat valot nostavat vain vihan tunteen.
Kalevi pääsi myös viiden vuoden velkajärjestelyyn.
– Sitä on jäljellä vielä noin vuosi.
”Eläkeläisten viimeiset rahat kolikkopeleihin”
Kalevi auttaa nykyään muita peliriippuvaisia Tiltin vertaistukiryhmissä.
– Peliriippuvuuden kanssa ei pärjää yksin. Se on kokijalleen suuri häpeä ja itsesyytösten aihe. Mutta kun uskaltaa myöntää heikkoutensa, se kääntyy varmasti voimavaraksi. Apua hakiessa näkee, että näin voi käydä muillekin.
Kalevin mielestä hälytyskellojen pitäisi soida, jos pelikoneella pelatessa menee liian paljon joko rahaa tai aikaa.
– On vaikka päättänyt, että poikkeaa koneelle vain viideksi minuutiksi, mutta jääkin pidemmäksi aikaa. Tai päättää laittaa taskussa olevan viisi euroa koneeseen, mutta sen loputtua kaivaakin lisää rahaa. Ei peliongelma ole kiinni siitä, meneekö peliin kaksi vai sata euroa, vai siitä, meneekö enemmän kuin on suunnitellut.
– Pelaaja itse ei tietenkään meinaa myöntää sitä ongelmaa – voitto on aina muka juuri hilkulla ja tulee seuraavalla kolikolla. Mutta ei se mene niin.
Kalevin mielestä pelikoneissa pitäisi olla yhtä lailla ylä- kuin alaikäraja.
– On hirveän paljon eläkeläisiä, jotka pistävät viimeiset rahansa kolikkopeleihin. Niitä surkeita kohtaloita näkee pelipaikoilla ja ruokajonoissa.
Peliriippuvuus vei kaiken – katso haastattelu
Vuosi sitten Huomenta Suomessa nähty ruotsalainen Vladislav Savic käytti lopulta myös työnantajansa rahoja pelaamiseen.
