Riippuvuus kolikkopeleihin vei Kalevi Laineelta noin 300 000 euroa, ystävät ja itsekunnioituksen. Pikavippikierre päättyi leipäjonoon ja velkajärjestelyyn. Seitsemänkymppinen Kalevi toivoo, että pelikoneisiin laitettaisiin myös yläikäraja.
Kalevi Laineen, 72, pelaaminen alkoi 1970-luvun alussa bingosaleista. Vaikka sekin jo tavallaan koukutti, numeroiden pyörittelyyn ei uponnut kovin suuria summia ja tilanne pysyi hallinnassa. Sitten eräänä päivänä bingohallin eteiseen ilmestyi kolikkoautomaatteja.
– Siitä se varsinainen ongelmapelaaminen ja alamäki alkoi. Pelikoneet ovat siitä ovelia, että kun pelin tempo on nopea, niin pienistäkin panoksista kertyy äkkiä suuria summia. Juuri pelin tempo, äänet ja valot myös koukuttivat minua. Kun jotain voitti, tuli tunne, että nyt on tuuria ja kannattaa pelata, Kalevi kertoo.
Hän kuvailee tunnelmaa taianomaiseksi.
– Se sai aikaan tietynlaisen transsin. Himon ollessa päällä saatoin viettää koko päivänkin liimattuna koneelle. Vaikka ajattelin, että ”lopeta ja lähde pois”, en millään päässyt irti.
Pian Kalevi oli niin suurissa ongelmissa, että hän myi asuntonsa ja osti tilalle pienemmän ja halvemman.
– Välirahaa jäi noin 30 000 markkaa. Ajattelin: voi, ihanaa, kerrankin minulla on rahaa! Pyhästi päätin, että ne rahat myös pysyvät tilillä enkä enää pelaa. Mutta ei mennyt kauaa, kun lähdin taas kokeilemaan. Sitten meni toinenkin asunto.
"Antaa mennä vaan"
1990-luvun alussa Kalevi havahtui ensimmäistä kertaa siihen, että hänen piti saada jostakin apua.
