Velkakriisin kanssa muutaman vuoden pahasti kompuroineet euroalueen valtiovarainministerit ovat nyt ristiretkellä veroparatiiseja vastaan.
Taistelu on tarpeen, mutta vain tiettyyn veteen piirrettyyn viivaan asti. Pahojen porhojen jahtaaminen voi kääntyä jahtiporukkaa vastaan.
Erityisesti suomalaiselle, kateudesta loputonta käyttövoimaa ammentavalle julkiselle keskustelulle äveriäiden veronkiertäjien, niin yritysten kuin yksityisten metsästäminen on mannaa. Öky on meillä öky, vaikka voissa paistaisi. Mitä tahansa se miljooniensa kanssa häärääkin, aina sillä on rötös mielessä. Ja aina joku pahoinvointivaltion osaton kärsii.
Samaa henkeä on toki myös muualla.
Saksassa päämäärättömästi vaaleja kohti poukkoilevat sosiaalidemokraatit yrittävät herätellä perinteistä äänestäjäkuntaansa vaatimalla verojonglöörien päitä vadille. Kampanja tehoaa. Tavallisella veronmaksajalla ei juuri ole mahdollisuuksia pyristellä, kun verokarhu tallustaa vaatimaan osaansa. Miksi porholla on?
Veroparatiisien vastaisessa ristiretkessä on paljon hyvää. Aukoton pankkisalaisuus palvelee ennen muuta rikollista rahaa. Lakia rikkoo myös suomalainen tai saksalainen, joka junailee Sveitsin nimettömille tileille riihikuivaa ohi oman maan verottajan. Siksi pankkisalaisuudesta pitää pyrkiä eroon kaikilla mantereilla mahdollisimman kattavasti.
Sveitsiläiset pankit eivät ole maailman ykkösiä omaisuudenhoidossa siksi, että ne osaisivat panna rahan poikimaan erityisen hyvin. Vauraat suosivat Zürichin rahoitusjättejä, koska niiden tileistä muiden maiden verottajat eivät saa tietoja ulos millään laillisella keinolla. Ei, vaikka raha olisi laitonta.
Rötöstelyä edistävän pankkisalaisuuden rikkominen, miten ja millä aikataululla se sitten toteutetaankin, on toivottavaa. Laillistettu kullan vuoleminen enemmän ja vähemmän laittoman pääoman avulla ei kuulu länsimaisiin demokraattisiin oikeusvaltioihin.