Li Anderssonin nettikolumni: Panama – eliitin veroparatiisilomakohde

Nyt paljastunut laaja tietovuoto ei saa johtaa vain joukkopakoon Nordeasta tai muutaman yksityishenkilön maineen tahraantumiseen, vaan lainsäädännön aitoon muuttamiseen sekä kansallisesti että kansainvälisesti.

Totuus nimittäin on se, että vaikka ongelmasta on puhuttu pitkään, aivan liian vähän on tehty. Syykin on selvä: poliittinen eliitti ei halua kajota sellaisiin rakenteisiin, joista he itse tai heitä lähellä olevat tahot hyötyvät. Totesihan kokoomuksen kansanedustaja Eero Lehti taannoin, että ne tahot, jotka ovat investoineet kokoomuksen vaalikampanjaan, haluavat rahoilleen myös vastinetta.

On kummallista, että Panama papers ja Nordean rooli tulevat poliittiselle eliitille yllätyksenä. Islannin pääministeri on nyt siirtynyt syrjään omien veroparatiisikytköstensä seurauksena. Äskettäin paljastui, että Iso-Britannian pääministeri David Cameron omisti osuuksia offshore-rahastossa.

Juha Sipilän omaisuus on piilotettuna vakuutuskuoreen Nordeassa (eli juuri samaisessa pankissa, joka nyt kärähti veroparatiisipalveluiden tarjoamisesta). Ennen ministeriuraansa Lenita Toivakka oli mukana järjestämässä kauppakeskuksen omistuksia Belgiaan perheensä holdingyhtiölle. Ministeri Anne Berner on pitkään istunut luxemburgilaisen veroparatiisiyhtiön hallituksessa.

Joka kerta, kun edeltävät tosiasiat on nostettu eduskunnassa esiin, ministerit ovat puolustautuneet vetoamalla toiminnan laillisuuteen. Vastatessaan näin he välttävät kysymykseen siitä, pitäisikö toiminnan olla laillista ja onko oikein, että se on?

Tismalleen samaa argumenttia käytti Nordean hallituksen puheenjohtaja Björn Walhroos kommentoidessaan pankkia koskevia paljastuksia. Walhroosin mukaan Nordea ei ole tehnyt mitään laitonta ja "kohu pankin veroparatiisikytköksistä on saanut liian suuret mittasuhteet".

Ketkä tästä sitten kärsivät?

Arviot harmaan talouden kokoluokasta vaihtelevat ja on totta, että tarkkoja lukuja ei ole ylipäätään mahdollista selvittää, sillä salailu on oleellinen osa ilmiötä. Olemassa olevat arviot antavat osviittaa ongelman valtavasta kokoluokasta: joidenkin arvioiden mukaan EU-tasolla 1 000 miljardia vuodessa, Suomessa vuositasolla useita miljardeja.

Tätä kannattaa verrata hallituksen menosäästöihin, jotka ovat kokonaisuudessaan vähintään neljä miljardia tällä vaalikaudella. Jos edes osan näistä säästöistä saisi katettua harmaata taloutta, veronkiertoa ja aggressiivista verosuunnittelua vähentämällä, se olisi jo merkittävä parannus nykytilanteeseen, jossa hallitus häikäilemättömästi laittaa pienituloiset suomalaiset maksamaan leikkauspolitiikan koko laskun.

Nykytilanteesta kärsivät kaikki ne pienituloiset ihmiset Suomessa, joihin hallituksen leikkaukset nyt kohdistuvat. Kaikki ne eläkeläiset, jotka asiakasmaksujen korotusten seurauksena lykkäävät lääkärikäyntejään, ja pienituloiset, jotka lääkkeiden omavastuiden korotuksen seurauksena jättävät hakematta lääkkeitään. Nykytilanteesta kärsivät kaikki ne julkisen sektorin työntekijät, joiden työtaakka kasvaa, kun hoitajamitoituksia höllennetään ja koulutuksen resursseja vähennetään, sekä kaikki ne ihmiset, jotka näitä palveluita käyttävät.

Ensimmäisen eduskuntavuoteni aikana olen nähnyt hyvin, kuinka heikosti näiden ihmisten ääni eduskuntatyössä kuuluu. Varakkailla ja vaikutusvaltaisilla edunvalvontajärjestöillä on useita tilaisuuksia käydä läpi agendaansa ja kestittää edustajia. Näin nämä vaikutusvaltaiset tahot koko ajan tekevät työtä oman agendansa edistämiseksi, vaikkei se olisi yhteiskunnan kokonaisedun mukainen.

Esimerkiksi Finanssialan keskusliitto on suhtautunut positiivisesti hallintarekisterin laajentamiseen ja Elinkeinoelämän keskusliitto valittaa harva se päivä julkisuudessa, että jos isoille yrityksille ei nyt anneta lisää rahaa, maailmanloppu häämöttää. EU:n tasolla on puhuttu jo pitkään lobbareiden suuresta määrästä.

Kun on katsonut tätä politiikan puolta, en voi ymmärtää väitteitä, että yhteiskunnassa ei ole vastakkainasettelua. Alexander Stubbin mukaan hallitus ei aio tukkia hallintarekisteriesitykseen liittyviä porsaanreikiä, koska hallitus ei halua "lisätä sijoittajiin kohdistuvaa sääntelyä". Työttömien sosiaaliturvaan vastikkeellisuuden tai lapsiperheisiin kohdistuvan tarveharkinnan lisäämisessä ei sen sijaan nähdä mitään ongelmaa. Pienipalkkaisten suomalaisten palkkoja voidaan kyllä leikata ja päivähoitomaksuja korottaa, mutta osinkoverotusta ei missään nimessä voi kiristää.

Elinkeinoelämän edustajat voivat aina uhata vievänsä työpaikat ja pääomat pois Suomesta. Mutta minkälaiseen politiikkaan se johtaa, jos aina tanssitaan heidän pillinsä mukaan? Olisiko kuitenkin niin, että myös elinkeinoelämällä on vastuu? Olisiko korkea aika, että joku korkeassa asemassa oleva poliitikko Suomessa kääntäisi katseensa niihin yrityksiin, joiden taseet ja tulokset tällä hetkellä ovat hyvässä kunnossa ja jotka parhaillaan viettävät osinkojuhlia, ja sanoisi ääneen, että edellytämme vastuunkantoa myös teiltä?

Suomalaisten pienituloisten lisäksi suuryritysten verosuunnittelusta kärsivät kaikki ne suomalaiset pk-yritykset, joilla ei ole mahdollisuutta harrastaa konsernin sisäistä siirtohinnoittelua tai kotiuttaa voittoja Jersey-saarille. Tuomas Enbusken ja Elina Lepomäen kaltaiset oikeistolaista politiikkaa kannattavat ovat kuitanneet veroparatiisikeskustelun yleisellä kritiikillä liian korkeista veroista (ja ovat siksi sitä mieltä, että verotusta kiristäviä toimenpiteitä ei saa tehdä).

Veroparatiisitalouden yksi keskeinen ongelma on kuitenkin se, että se siirtää verovajeen tavallisten kansalaisten ja pienten yritysten maksettavaksi. Kun isot konsernit ja suuria pääomatuloja saavat pystyvät verosuunnittelemaan oman veronmaksuosuutensa muutaman prosentin tasolle, veronkorotuspaine kohdistuu kansalaisiin ja niihin yrityksiin, jotka eivät tällaista harrasta.

Veroparatiisitaloudesta kärsivät myös pienituloiset muissa maissa. Veroparatiisit ovat olleet keskeisessä roolissa mahdollistamassa sellaisen tilanteen syntyä, jossa 65 henkilöä omistaa enemmän kuin puolet maapallon väestöstä. Sellainen tilanne ei ole oikeudenmukainen, tehokas tai kestävä. Kehitysmaat menettävät arviolta yhdeksän kertaa sen määrän rahaa, mitä saavat kehitysyhteistyömäärärahoina, laittoman kansainvälisen veropaon seurauksena. Tämä tarkoittaa, että juuri ne valtiot, jotka tarvitsisivat kaikkia verotuloja köyhyyden vähentämiseksi ja palveluiden parantamiseksi, jäävät ilman niitä ja sen sijaan pysyvät riippuvaisina muualta saadusta tuesta.

Mitä nyt sitten tapahtuu?

Nyt Sipilä ja Stubb ovat sanoneet, että hallitus suhtautuu veronkiertoon vakavasti. Se ei riitä, vaan myös aggressiiviseen ja haitalliseen verosuunnitteluun pitää suhtautua yhtä vakavasti. Päätöksiä tässä on nimittäin odotettu.

Siitä huolimatta, että Sipilän hallitus on sanonut olevansa huolissaan veronkierrosta, hallitus ei ole esittänyt juuri mitään toimenpiteitä, joilla ongelmaan puututtaisiin. Ainoa mieleeni tuleva hallituksen esitys tältä vaalikaudelta, joka selvästi tähtää haitalliseen verosuunnittelun vähentämiseen, on Suomen ja Espanjan välisen verosopimuksen uusiminen. Verosopimuksen uusimisella puututaan vuorineuvosten elintasopakolaisuuteen, kun muuttavat Espanjan Aurinkorannikolle viettämään eläkepäiviä kun eivät halua maksaa supereläkkeistään lainkaan veroa. Neuvottelut tämän verosopimuksen uusimisesta aloitettiin kuitenkin jo edellisen hallituksen aikana, joten kunnia siitä ei Sipilälle ja kumppaneille kuulu.

Sen sijaan hallitus on tehnyt useita esityksiä, jotka olisivat toteutuessaan johtaneet haitallisen verosuunnittelun ja veronkierron helpottumiseen. Hallituksen syksyllä esittämä hallintarekisterin laajentaminen olisi tehnyt osakeomistusten piilottamisesta helpompaa ja vähentänyt omistusten läpinäkyvyyttä merkittävästi. Se olisi myös tehnyt veronkierron entistä helpommaksi niille, jotka haluavat kiertää veroja.

Hallitus esitti myös vuodeksi voimassa olevaa lakia, joka olisi vapauttanut veronkiertoa harjoittaneet rikosoikeudellisesta vastuusta, kun ilmoittavat puuttuneita tuloja verottajalle. Lakia kritisoitiin erityisesti siksi, että armahduslait toimivat vain, jos on olemassa todellinen riski jäädä kiinni rikoksestaan. Suomessa tällaisten rikosten kanssa työskentelee noin 15 tutkijaa, kun Ruotsissa vastaava luku on 200. Mitään todellista riskiä jäädä kiinni ei toisin sanoen ole.

Syksyllä hallitus suunnitteli myös harmaan talouden torjuntamäärärahojen leikkaamista. Se on vuosittainen resurssi, joka on jaettu muun muassa poliisille, syyttäjä- ja ulosottoviranomaisille sekä tullille. Ohjelma maksaa itse itsensä, koska tuottaa enemmän tuloja valtiolle kuin mitä se maksaa. Sipilä ja kumppanit esittivät tämän määrärahan leikkaamista tavalla, joka olisi tarkoittanut noin sataa talousrikostutkijaa vähemmän.

Kaikki nämä esitykset hallitus joutui perumaan julkisen paineen seurauksena.

Nyt keväällä hallintarekisteri teki comebackin. Hallituksen arvopaperikeskusasetukseen liittyvä esitys tarkoittaa käytännössä sitä, että syntyy tilanne, jossa suomalaiset sijoittajat voisivat käyttää hallintarekisteriä ulkomailla sijaitsevien arvopaperikeskusten kautta. Porsaanreikää olisi mahdollista tukkia, mutta hallitus ei halua lisätä "sijoittajiin kohdistuvaa sääntelyä".

Nopeasti voisi ajatella, että ongelma on laajuudeltaan sellainen, että kansainväliset toimet ovat kaikkein keskeisimpiä ja tärkeimpiä. Tarvitaan yhteisiä sääntöjä EU-tasolla, jotta vältytään tilanteelta, jossa maat kilpailevat toisiaan vastaan ja lainsäädäntönsä kuntoon laittavat joutuvat kärsimään siitä, että muut eivät tee samaa.

Ongelma kuitenkin on, että Sipilän hallitus on jarruttanut toimia myös EU-tasolla. Kun komissio julkaisi suunnitelmansa yhtiöiden verojen välttelyn kitkemiseksi vuonna 2015, Suomi suhtautui hallituksen esityksen mukaisesti kriittisesti moniin esityksiin. Tämän vuoden alussa komissio antoi kuusi toimenpidettä sisältävän esityksen, jolla halutaan estää yritysten veronalaisen tulon siirtämistä matalan verotuksen maihin. Hallituksen valmisteluasiakirjojen mukaan hallitus on huolestunut näiden toimien vaikutuksesta maan kilpailukykyyn ja haluaa selvittää niiden taloudelliset kustannukset. Se ei liene kenellekään yllätys, että EK kritisoi esitystä.

Kun kyse on taloudellisista eduista ja järjestelmästä, joka näin vahvasti kytkeytyy maailman taloudellisen ja poliittisen eliitin omiin etuihin, on naiivia uskoa, että nämä samaiset henkilöt, jotka jo vuosia ovat tiedostaneet, sallineet ja jopa itse hyödyntäneet järjestelmää, yhtäkkiä hyvää hyvyyttään lähtisivät sitä muuttamaan.

Ratkaisuja on, muutoksia on mahdollista saada aikaiseksi, mutta se tapahtuu vain, jos yhdessä vaadimme tekoja ja pidämme painetta yllä.