Pappi perkaa väittämät – papin usko ei horju, pitää tarjota kahvia ja pullaa?

Papin pitää osata laulaa. Jos ei osaa, on huono pappi.

Ei pidä paikkaansa.

Tunnen paljon todella hyviä pappeja, jotka eivät laula. Jos on itse sinut sen kanssa, se ei sinänsä haittaa. Toki se helpottaa, jos osaa vaikka kotikasteessa aloittaa yhteisen virren, mutta siihenkin tehtävään löytyy melkein aina suvusta vapaaehtoinen. Jumalanpalveluksessa papin ei ole pakko laulaa, vaan sanat voi lausua.

Papin työtä tehdään oman persoonan kautta, ja näyttää aika feikiltä, jos ihminen on muulloin ihan erilainen kuin työssä. Joku meistä on matemaattinen, joku hyvä kielissä, joku musikaalinen – työyhteisössä tarvitaan kaikkia niitä lahjoja, joita ihmisillä on.

Pappi on aina töissä.

Jos kysyy perheeltä ja omilta lapsilta, niin pitää varmasti paikkansa.

Papeilla ei ole työaikaa, vaan työpäivinä olemme töissä 24 tuntia. Työyhteisöissä pyritään keskimäärin kahdeksan tunnin työpäiviin, mutta esimerkiksi keskiviikot ovat yleensä joka ikisessä seurakunnassa tosi pitkiä päiviä: silloin kaikki papit ja kanttorit ovat töissä ja pystyvät pitämään yhteisiä suunnittelupalavereja. Usein keskiviikosta tulee 13-tuntinen työpäivä. Muut päivät voivat sitten vastaavasti olla lyhyempiä. 

Papeilla on viikossa kaksi vapaapäivää, jotka ovat useimmiten viikolla. Vapaa viikonloppu on kerran kuussa. Aina vapaapäivien pitäminen säännöllisesti maanantaisin ja tiistaisin ei työtehtävien takia onnistu. Silloin ne voi siirtää pidettäviksi seuraavan kolmen viikon sisällä.

Iltatöitä on paljon, koska seurakunnassa palvellaan niitäkin, jotka ovat päivätöissä. Useimmiten esimerkiksi kaikki vihkikeskustelut pidetään työpäivän jälkeen. Viikonloppuisin on puolestaan häitä, ristiäisiä, hautajaisia, jumalanpalveluksia, leirejä ja retriittejä. Ne pidetään silloin, kun muilla on vapaata.

Jouluisin on aika paljon erilaisia hartauksia, ja silloin papit eivät lomaile. Ainoastaan isommissa yksiköissä voidaan tehdä erikoisjärjestelyjä. Kun esimerkiksi olin töissä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa, jossa oli 15 pappia, pystyimme vuorottelemaan niin, että kukin sai olla kerran viidessä vuodessa jouluvapaalla ja kerran viidessä vuodessa pääsiäisvapaalla.

Kesäisin pappienkin pitäisi pitää kesälomat, mutta silloin ovat myös kaikki leirit ja rippikoulut ja monet häät. Kaupungissakin täytyy olla paikalla, koska ihmisiä syntyy, menee naimisiin ja kuolee myös kesälomien aikana.

Jos papilla on liperi kaulassa, se on viesti siitä, että hän on töissä ja häntä saa lähestyä. Jos pappi on esimerkiksi kaupassa ostamassa banaania liperi kaulassa, niin hänelle voi mennä juttelemaan. Monet lähestyvät pappia myös ratikoissa ja busseissa.

Papille pitää keittää kahvia ja tarjota pullaa.

Ei pidä paikkaansa.

Jos olen menossa jonkun kotiin esimerkiksi kastekeskustelua varten, sanon aina, että minua varten ei tarvitse siivota eikä keittää kahvia tai leipoa kakkua. Olen oikein tyytyväinen ilman niitäkin. En mene paikalle ruokailemaan, vaan tapaamaan ihmisiä ja keskustelemaan heidän tilaisuutensa järjestelyistä.

Vieraanvaraisina monet kyllä haluavat tarjota jotakin ja miettivät, mitä se voisi olla. Mitään pullapakkoa ei ole, ja tunnen muuten useita pappeja, jotka juovat teetä. Nykyään monet tarjoavat juhlissa perinteisen pullan lisäksi vaihtoehtoisesti salaattia tai hedelmiä, mikä on mukavaa. Pappina kuitenkin syön ilman muuta mitä ikinä tarjotaankaan – se on kohteliasta käytöstä, kun joku on leiponut ja laittanut.

Pappi käy joka sunnuntai kirkossa.

Ei pidä paikkaansa.

Kun vapaa viikonloppu on vain kerran kuussa ja on kerrankin mahdollisuus olla perheen kanssa, niin lähes aina siihen on sovittu perheen yhteisiä menoja. Työvuorolistat tehdään niin, että tiedän jo nyt, milloin minulla on vapaa viikonloppu ensi toukokuussa. Vapaat toivotaan melkeinpä sen mukaan, onko suvussa tulossa häitä, syntymäpäiviä, ylioppilasjuhlia tai muita kestejä.

Toki jos jollakin papilla on elämäntilanteensa puolesta mahdollisuus käydä perheensä kanssa joka sunnuntai messussa, niin varmasti he niin tekevät.

Pappi ei polta tai juo alkoholia.

Ei pidä paikkaansa.

Papit tekevät asioita ihan samalla tavalla kuin muu väestö. Itse en ole koskaan tupakoinut, mutta tiedän pappeja, jotka polttavat eivätkä koe sitä kuin ehkä terveydellisenä ongelmana. Varmaan tupakoijat haluavat irti tavastaan riippumatta siitä, ovatko pappeja vai eivät.

Alkoholi kuuluu papeilla esimerkiksi juhla-aterioille yhtä lailla kuin normaaliväestöllä. Ei kukaan katso sitä pahalla. Hyvin monissa vihki- tai kastejuhlissakin on kuohuviiniä aluksi onnittelumaljana. Pappi ottaa sitä alkoholillisena tai alkoholittomana versiona sen mukaan, onko liikkeellä autolla.

On varma, että seurakuntalaisilta tulee palautetta aivan heti, jos pappi on ollut vaikka krapulassa töissä. Mikäli alkoholi on papille ongelma ja haittaa työntekoa, siihen puututaan kuten missä tahansa työyhteisössä. Tietysti myös siksi, että kun pappi menee edustamaan, hän edustaa koko kirkkoa: kasteperheen luo ei mene vain minä Marja, vaan minun myötäni paljon enemmän kuin vain minä ihminen.

Pappi ei kiroile.

Ei pidä paikkaansa.

Olen minäkin kiroillut silloin, kun oikein hirveästi suututtaa, mutta se ei kuulu yleisiin tapoihini. Pikemminkin tämä menee niin päin, että jos joku, jonka kanssa olen ensin jutellut vaikka kuinka paljon erilaisia asioita, kuuleekin minun olevan pappi, niin hän alkaa pyytää anteeksi jokaista kirosanaa.

Ei se kiroilu minua haittaa, mutta ehkä ihmiset silloin itsekin havahtuvat siihen, kuinka paljon niitä ärräpäitä tulee päästettyä.

Papit elävät erityisen nuhteetonta elämää.

Kun ihminen vihitään papiksi, hänen täytyy sanoa kolme kertaa tahdon. Yksi niistä sanotaan vastauksena kysymykseen, tahdotko toimia esikuvana seurakunnalle. Voidaan siis edellyttää, että papille ei kuulu törkeä tai röyhkeä käytös. Pappi on virkansa puolesta sitoutunut käyttäytymään elämässään kohteliaasti.

No, papit lupaavat näin, mutta ei siitä mihinkään pääse, että olemme ihmisiä. Pappi on yhtä raadollinen ja samojen ihmisyyden lainalaisuuksien alainen kuin muutkin ihmiset, ei yhtään sen erikoisempi. Kaikki elämänkriisit avioeroista alkaen kouraisevat meitä yhtä lailla. Ei mikään ammattikunta jää vaille pettymyksiä.

Tuskallista voi olla se, että papilla tämä on aina hyvin julkista. Onneksi ei kuitenkaan yhtä julkista kuin vanhaan aikaan, jolloin pappi oli nimismiehen, apteekkarin ja opettajan ohella yksi niistä ihmisistä, joita joka kylässä seurattiin hyvin tarkkaan. Seurakunta ja seurakuntalaiset ovat muuttuneet sen verran 50-luvusta, että nyt pappina on helpompi olla.

Papit ovat persoonaltaan hartaita ja rauhallisia.

On heitäkin, mutta eivät kaikki ole.

Papit ehkä pohtivat asioita syvällisemmin, vähän samalla tavalla kuin filosofitkin. Teologinen tiedekuntahan on laaja-alaisin läpileikkaus eri tiedekuntien oppiaineista: papit lukevat filosofiaa, psykiatriaa, psykologiaa, historiaa, kirkkohistoriaa, kirkkolakia, kieliä, Raamattu-aineita ja muita uskontoja. Eli ne, jotka ylipäätään sinne menevät, ovat sen tyyppisiä ihmisiä, että tykkäävät keskustella ja pohtia ja ajatella.

Luonteeltaan meitä on kuitenkin joka junaan. On niin impulsiivisia, ujoja, järjettömästi esiintymisestä nauttivia pappeja kuin onneksi niitäkin, jotka työskentelevät esimerkiksi sairaalassa sielunhoidossa ja kuuntelevat. Taito kuunnella on itse asiassa yksi jokaisen papin tärkeimmistä ominaisuuksista. Koko ajan ei voi olla itse äänessä.

Pappi ei kerro mitään eteenpäin.

Pappia sitoo rippisalaisuus. Se tarkoittaa, että jos joku ripittäytyy ja kertoo todella henkilökohtaisia asioita, pappi ei saa kertoa niitä eteenpäin – ei edes oikeudessa.

Kun oli puhetta, että lasten seksuaalista hyväksikäyttöä salaillaan kirkon piirissä, annettiin erikseen ohje, että niistä tulee kertoa. Mutta muuten pappi ei kerro mitään eteenpäin.

Jos jokin kuulemani asia tuntuu ihan kamalalta tai tulee lähelle itseä, voin kertoa työnohjauksessa, miltä minusta tuntuu. Mutta en niin, että paljastaisin minulle uskoutuneen ihmisen.

Papit kuulevat tosi paljon asioita. Ei ole yhtäkään elämän osa-aluetta, josta en olisi keskustellut jonkun kanssa. Olenkin onnellinen, että olin jo 35-vuotias kolmen lapsen äiti, kun minut vihittiin papiksi. Pystyin ehkä helpommin ottamaan niitä asioita vastaan.

Jos joku on tehnyt jonkin rikkeen, kehotan häntä olemaan rohkea ja kantamaan vastuunsa, oli juttu sitten mikä tahansa tai rikoksena jo vanhentunut. Usein ihmisten mieltä kuitenkin painavat sellaiset asiat, jotka eivät ole rikkeitä. Monet kokevat syyllisyyttä ihan turhasta.

Papin usko ei horju.

Kyllä horjuu, joka ikisen. Omassakin elämässäni on ollut monta kertaa tilanteita, joissa olen miettinyt, että missä sinä Jumala oikein olet.

Mutta mikä on se usko? Mitä sillä tarkoitetaan? Ei ole olemassa pikkulusikallista uskoa tai tynnyrillistä uskoa – sitä joko on tai ei. Minun mielestäni epäuskokin on todistus siitä, että ajattelee, että jotakin suurempaa on olemassa.

Itse saatan kysyä Jumalalta, mitä ihmettä tarkoitat tällä ja miksi. En tiedä, onko se sitten sitä uskon horjumista. Ja välillä tuntuu, että Jumala on ihan mykkä eikä minulla mitään keskustelukumppania olekaan. Välillä taas näen todella tarkkaakin johdatusta.

On pappeja, jotka eivät ole uskossa.

Jos joku toimii pappina leipätyökseen, niin ei kyllä kestä kahta vuotta kauempaa. Ensinnäkin rahan takia tätä ei tehdä – papit eivät saa mitään ilta- tai viikonloppulisiä, vaan meillä on säännöllinen kuukausipalkka, joka ei korkeakoulutukseen nähden ole mitenkään huima. Toisekseen kukaan ei voi sanoa vaikka lapsensa menettäneille vanhemmille, että heillä on toivo vielä joskus nähdä toisensa, jos niin ei oikeasti usko. Ei ihminen pysty valehtelemaan ja tekemään itseään vastaan.

Pappisvihkimyksen saanut on pappi kuolemaansa asti, ellei itse pyydä eroa niin, että vie vihkimistodistuksen takaisin tuomiokapituliin. Tiedän, että tällaisia pappeudesta luopuneita ihmisiä on. Sitä en kuitenkaan usko, että tätä työtä voisi tehdä ilman uskoa.