Ranska 2013. Ohjaus: Michel Gondry. Käsikirjoitus: Michel Gondry ja Luc Bossi, Boris Vianin romaanin pohjalta. Tuotanto: Luc Bossi. Kuvaus: Christophe Beaucarne. Leikkaus: Marie-Charlotte Moreau. Lavastus: Stephane Rozenbaum. Pääosissa: Audrey Tautou, Romain Duris, Gad Elmaleh, Omar Sy, Aissa Maiga, Charlotte Le Bon, Sacha Bourdo, Michel Gondry. Kesto: 95 min.
Vain ranskalaiset osaavat tietyn tekotaiteellisuuden lajin, jonka he naamioivat ”runollisuudeksi” tai ”leikkisyydeksi” ja joka saattaa ei-ranskalaisen kokijansa raivon tilaan. Michel Gondryn uusi ohjaus on tästä harvinaisen kaamea esimerkki.
Gondry tunnetaan nokkelana käsikirjoittajana, mutta ohjaajana hän on onnistunut vain kerran täysosumalla Tahraton mieli (2004). Yhdessä amerikkalaisen Charlie Kaufmanin kanssa rakennettu elokuva onnistui yllättämään erikoisella aikarakenteellaan ja koskettavilla henkilöillään.
Nyt ei voisi koskettavuus olla kauempana, ja yllätys on lähinnä rasittavuuden monipuolisuus. Päivien kuohua voitaisiin esittää vaikkapa Guantánamon vangeille, kuohun loppumiseksi he tunnustaisivat mitä vain. Boris Vianin romaaniin (1947) pohjautuva höpötys kertoo kekseliäästä Colinista (Romain Duris), joka kaipaa rinnalleen runollista naista. Semmoinen on Chloe (Audrey Tautou): heti elämä kuplii ja kaikki on spontaania ja eriskummallista. Musta kokki Nicolas (Omar Sy) loihtii riemunkirjavia aterioita, kirsikat tanssivat kakuissa ja hiiret puhuvat. Mutta sitten Chloe sairastuu, sillä hänen toisessa keuhkossaan kasvaa lumme!
Naista raahataan dysleksisen tohtorin luo, jota Gondry itse esittää. Colinin ystävä Chick (Gad Elmaleh) puolestaan tuhlaa omat ja muiden rahat Jean-Sol Partren (heh heh) filosofisiin teoksiin, vaikka hänen tulisi vain naida malttamaton tyttöystävänsä.
Elokuvan henkilöt puhuvat ja elehtivät hysteerisesti: ”Saisiko olla lasillinen pianoctailia! Varokaa pedaalia, se antaa munavaahtoa! Seilatkaamme yhdessä sinuttelun aavalle ulapalle!” Yhtään hetkeä ei hengähdetä tai keskitytä siihen mistä mahdollisesti on kysymys. Tärkeintä on kohkaaminen ja umpinaiivi dialogi. Mukaan on kehdattu änkeä Duke Ellingtonin musiikkia, jonka tahdissa vääntelehditään spastisesti ja huikkaillaan Oh la la!! Sir Duke mahtaa kääntyillä haudassaan.
Pahinta Päivien kuohussa on, että se teeskentelee ”surrealismia” ja mielikuvitusta: digiteknologian voimin raajat venyvät ja kengät solmivat itse omat nauhansa. Mutta nämä jäävät tehokeinoiksi vailla pointtia, taika loistaa poissaolollaan. Todellinen mielikuvitus paljastaa uusia todellisuuksia ja jotakin olennaista omastamme. Ennen kaikkea sen käyttö edellyttäisi kunnon tarinaa.
Gondryn ohjaus onkin kaiken kakofoniansa keskellä anarkian irvikuva, jonka arvot ja sukupuoliroolit ovat patavanhoillisia. Elokuvaa ei voi suositella edes ADD-lapsille tai Amélien ystäville, vaikka se tämän söpöilevää fantasiatyyliä apinoikin.
Teksti: Tuuve Aro