Katumus on myös eräänlainen moderni tabu: kuinka moni meistä tunteekaan olonsa riittämättömäksi, kun pitäisi olla täydellinen sekä itsensä että muiden silmissä? Katumus mielletään usein epäonnistumiseksi – mutta toisaalta, jos emme tee koskaan virheitä, emme myöskään koskaan opi niistä.
Viisi nuorta aikuista kertoo Vice.comin sivuilla, mitä he katuvat eniten elämässään – jopa toivoen, että he voisivat mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa kaiken.
Nainen, 25: Viimeinen puhelu siskon kanssa
“Kadun viimeistä isosiskoni kanssa käymääni puhelinkeskusteluani, jonka kävin hänen kanssaan päivää ennen kuin hän teki itsemurhan.
Olin aivan liian keskittynyt itseeni, enkä ottanut hänen puheluaan tosissaan. Hänellä oli ollut todella vaikeaa elämässään, enkä minä tehnyt hänen oloaan helpommaksi – me tappelimme aina kaikesta.
Hän soitti minulle lauantaina hieman ennen puoltayötä. Hän pyysi minua istumaan alas ja alkoi listata positiivisia asioita minussa. Hän toitotti, etten saisi koskaan unohtaa sitä, kuinka paljon hän oikein rakasti minua – mutta keskityin tekemään lähtöä juhliin enkä ajatellut sen enempiä, miksi hän oikein sanoi niin. Suoraan sanottuna odotin, että hän lopettaisi puhelun, jotta voisin lähteä.
Siskoni oli joutunut psykiatriselle osastolle muutamia kertoja aiemmin, mutta hän pääsi sieltä aina pois lyhyessä ajassa, enkä ottanut sitä mitenkään vakavasti. Useimmiten olin vain ärtynyt siitä, että hän onnistui aina aiheuttamaan huolta ja hämminkiä.
Kadun sitä, etten yrittänyt edes ymmärtää, miten pahalta hänestä oikeasti tuntui. Ajattelen sitä joka päivä. Kun siskoni joutui ensimmäisen kerran sairaalaan psykiatriselle osastolle, sain äitimme vakuutettua siitä, ettei hän vain lopettaisi työtään – hän nimittäin suunnitteli sitä, jotta hän voisi muuttaa siskoni luokse ja pitää hänestä huolta.
Sinä iltana, heti lopetettuamme puhelumme, unohdin siinä samassa keskustelumme. Nyt käyn mielessäni keskusteluamme läpi yhä uudestaan ja uudestaan. En tiedä, olisinko voinut tehdä mitään, mikä olisi pelastanut hänet, mutta jos vain voisin mennä ajassa takaisin, kertoisin hänelle, että minäkin rakastan häntä. Olisin listannut kaikki ne asiat, mitkä olivat hänessä hyvää. Ehkä se olisi voinut muuttaa asioita.” Céleste, 25
Nainen, 36: Kadun, että keskityin vain uraani
“Kadun sitä, että keskityin omaan yritykseeni sen sijaan, että olisin nauttinut nuoruudestani ja matkustellut ympäri maailmaa.
Valmistuin yksityisestä korkeakoulusta 20-vuotiaana ja vuotta myöhemmin entinen opettajani – joka omisti koulun – tarjosi minulle mahdollisuuden ostaa hänet ulos. Tulen yrittäjäperheestä – äitini, monet tätini ja isoisäni olivat aikoinaan perustaneet oman yrityksen – joten minulle oli luonnollista seurata heidän jalanjälkiään.
En ollut valmistautunut tuon kaltaiseen vastuuseen, en sitten lainkaan. Olin mennyt suoraan lukiosta korkeakouluun enkä ollut juhlinut tai nauttinut vapaudestani, kuten muut. Ja yhtäkkiä olinkin itse vastuussa kokonaisesta koulusta. Muu henkilökunta oli huomattavasti vanhempaa kuin mitä itse edustin – lounaalla keskustelin heidän kanssaan siitä, kuinka he hemmottelivat lapsenlapsiaan. Paineet saivat minuun ylivallan – sain ensimmäisen stressiperäisen vatsahaavani 23-vuotiaana. Jos en ottanut unilääkkeitä, saatoin vain maata sängyssä ajatellen töitä.
Myin yrityksen 28-vuotiaana. Minusta tuntuu, että missasin nuoruuteni – vuodet, joina olisin voinut olla hyvällä omatunnolla hieman itsekäs ja vastuuton ajattelematta sen enempiä seurauksia, olivat lipuneet ohitseni. Kuuden vuoden ajan tein sitä, mitä ajattelin että minun pitäisi tehdä, enkä sitä, mitä oikeasti halusin tehdä tai mikä olisi tehnyt minut onnelliseksi.” Carina, 36
Mies, 27: "Miksi en kuunnellut tyttöystävääni?"
“Kadun sitä, etten ollut parempi poikaystävä exälleni. Olimme tunteneet toisemme seitsemän vuoden ajan ennen kuin aloimme deittailla vuonna 2012. Se oli suurta, totista rakkautta – olin varma, että hankkisimme lapsia ja vanhenisimme yhdessä.
"Tyttöystäväni kärsi lievästä masennuksesta..."Shutterstock
Työni oli kuitenkin minulle ykkösasia elämässäni siinä määrin, etten ollut aina häntä varten. Tyttöystäväni kärsi lievästä masennuksesta ja hän kamppaili opintojensa kanssa, mutta kun saavuin töistä kotiin... sen sijaan, että olisin tukenut häntä tai auttanut häntä kotona, koin, että ansaitsin lepoa ja nostaa jalat pöydälle. Me tappelimme tästä – me tappelimme kaikesta. Eräänä päivänä päädyimme kiistelemään hänen isänsä luona siitä, etten ollut tarpeeksi kotona. Tappelumme kärjistyi siihen pisteeseen, että erosimme sillä samaisella hetkellä.
Paria päivää myöhemmin ajoin hänen luokseen hakemaan tavarani. Sanoimme nopeat hyvästit toisillemme ja se oli siinä. Epäilen, että olimme molemmat liian ylpeitä ehdottamaan, että käsittelisimme erimielisyytemme.
Ajattelen häntä usein – en ole koskaan välittänyt kenestäkään tytöstä niin paljon, kuin hänestä. Jos vain olisin kuunnellut häntä, voisimme olla edelleen yhdessä.” Morten, 27
Nainen, 27: "Tuhlasin vuosia itseinhoon"
“Kadun sitä, että minulla kesti liian kauan hyväksyä vartaloni sellaisena kuin se on. Kasvoin Kaliforniassa, paikassa, jossa kaikki ovat kauniita ja laihoja. Isäni on kokki ja kasvoin hyvän ruoan ympäröimänä – ja saatoin syödä hieman enemmän, kuin mitä olisi ollut tarvis. Vihasin vartaloani; se ei ollut sellainen vartalo, jonka olisin halunnut. En tuntenut itseäni hyväksi omissa nahoissani, en ollut tyytyväinen siihen, kuka olin.
Sillä oli suuri vaikutus päivittäiseen elämääni – jos en löytänyt vaatteita, jotka peittäisivät vartaloni tarpeeksi, saatoin jäädä kotiin. Jos minulla oli ”läskipäivä”, saatoin soittaa töihin olevani kipeä. Vihasin ajatustakin siitä, että muut ihmiset näkisivät minut uimapuvussa tai bikineissä – joten en koskaan mennyt rannalle tai uimaan. Vuonna 2012 erosin poikaystäväni kanssa, joka petti minua. Velloin itseinhossa, kunnes löysin sattumalta erään liikuntakurssin, jossa pääpainona oli pitää hauskaa ja kohdella itseään hyvin. Tämän kurssin aikana opin olemaan itselleni armollisempi.
Kadun syvästi sitä, että tuhlasin niin monta vuotta siihen, että vihasin pakkomielteisesti vartaloani. Meillä oli vastikään eräänlainen kilpailu töissä – jokaisen piti lähettää Instagram-kuvia ja kymmenen niistä ripustettaisiin keittiön seinälle. Lähetin itsestäni kylpylässä takaapäin otetun alastonkuvan. Tuollaiset kuvat ovat monille arkipäivää, mutta minulle se oli suuri voitto. Itkin, kun lähetin kyseisen kuvan.” Fanny, 27
Mies, 27: Kadun, etten lähtenyt
“Kadun sitä, etten lähtenyt opiskelemaan ulkomaille, kun minulla olisi ollut siihen mahdollisuus. Minut valittiin vaihtoon Australiaan yhdessä entisen kämppäkaverini kanssa – opiskelin tanskaa, hän taloutta.
Käytimme varmaan kahdeksan, yhdeksän kuukautta matkajärjestelyiden suunnitteluun. Kaikki oli jo järjestetty, kun kämppikseni vaihtoikin yhtäkkiä pääainettaan. Sillä hetkellä hylkäsin koko matkasuunnitelman, koska en vain viitsinyt käydä sitä läpi yksin.
Nyt tiedän, että se oli virhe. En ole koskaan ollut hyvä heittäytymään spontaanisti uusiin asioihin, mutta tuo matka olisi voinut opettaa minulle, kuinka seistä omilla jaloillani ja tekemään päätöksiä niin, ettei miettisi niitä aivan liikaa.
Joskus kun yritän tehdä esimerkiksi isoja päätöksiä – saatan yhtäkkiä tuntea, että minussa itsessäni kytee jotain ratkaisematonta. On jotain, mitä minun olisi pitänyt tehdä, mutta en tehnyt sitä.
Vanha kämppäkaverini muutti ulkomaille puoleksi vuodeksi uusien opintojen perässä. Hän lähti yksin ja tuli juuri takaisin. Nyt harkitsen itse lähtöä Etelä-Afrikkaan tekemään vapaaehtoistyötä kuudeksi kuukaudeksi – jos vain taloudellisesti pystyn siihen.” Rasmus, 27
