Professori Heikki Hyvärinen hiihteli pääsiäisenä 1976 Pyhäselällä pohjoisella Saimaalla, kun hän löysi saimaannorpan pesän. Saaren rantaan kyhätty norppaemon lumipesä oli jo romahtanut, mutta Hyvärinen sai siitä loppuelämän kipinän. Se oli enne.
– Luin kirjallisuutta ja totesin, että saimaannorpasta oli hyvin vähän hajallaan olevaa tutkimustietoa. Siitä syntyi kiinnostus tähän eläimeen, sen tutkimukseen ja suojeluun, Hyvärinen kertaa nyt 50 vuotta myöhemmin.
Oulun yliopistossa porotutkijana työskennellyt Hyvärinen haki vasta perustetun Joensuun Korkeakoulun virkoihin ja tuli 1975 valituksi biologian laitoksen apulaisprofessoriksi ja pian professorin virkaan. Vuosikymmenten aikana hän koulutti useita norppatutkijasukupolvia. Monet opiskelijat väittelivät norppa-aiheista tohtoriksi.
Virhearvio jääkaudesta
Saimaannorppa luokiteltiin pitkään norpan alalajiksi. Itä-Suomen ja Helsingin yliopistot hakivat yhdessä Luonnonvarakeskuksen kanssa saimaannorppaa omaksi lajiksi. Pari päivää sitten kansainvälinen merinisäkästieteellinen seura hyväksyi hakemuksen ja nosti saimaannorpan omaksi lajiksi.
– Tuntuu erittäin, erittäin hyvältä. Kahvit piti keittää, kun tieto tuli, Hyvärinen hykertelee.
Lue lisää: Saimaannorppa on nyt oma lajinsa – tutkijoiden mukaan uusi asema korostaa lajin ainutlaatuisuutta
Tutkijat arvioivat pitkään, että saimaannorppa on tullut alueelle Itämerestä. Uuden geneettisen aineiston perusteella havaittiin, että erot Laatokan ja Itämeren norppaan ovat liian suuria.
– Oli ajateltu, että merestä tullut norppa jäi jääkauden melskeissä Saimaalle saarroksiin. Uusi tutkimustieto kuitenkin osoitti, että tuo 9000 vuotta on liian lyhyt aika osoitettujen erojen syntymiselle. Ne vaativat pitemmän ajan. Norppa oli siis tullut Saimaalle jo aiemmin ja on selviytynyt meidän päiviimme saakka.
Norppia ammuttiin kalarosvoina
Kun Hyvärinen aloitti saimaannorpan tutkimuksen, laji oli sukupuuton partaalla. Kanta oli noin 150 yksilöä. Norppaa uhkasivat puunjalostusteollisuuden ympäristömyrkyt, lähinnä elohopea, sekä kalastus, ja vielä pitkään sotavuosien jälkeen jatkunut metsästys. Se alkoi hiipua vasta 1950-luvun lopulla, kun norppa rauhoitettiin.
– Paikoin metsästys tuhosi norppakannan lähes kokonaan. Näin tapahtui esimerkiksi Puruvedellä, Hyvärinen kertoo.
Verkkokalastus oli vuosikymmeniä paljon nykyistä laajempaa. Norpat tosin pystyivät repimään itsensä usein irti pumpuliverkoista. Sitten tulivat nailonverkot ja kuolleisuus kasvoi.
Saimaan rannoilla oli sodan jälkeen myös Laatokalta tulleita kalastajia, joille saimaannorppa oli vihollinen.
– Tietysti oli ihmisiä, jotka pitivät norppaa vahinkoeläimenä. Se syö ehkä 12 kiloa vuodessa kalaa, mutta Saimaa tuottaa niin paljon enemmän, että norpan ruuan käyttö ei merkkaa yhtään mitään, Hyvärinen alleviivaa.
Ympäristömyrkyt näkyivät kuolleina kuutteina tai ne syntyivät ennen aikojaan.
Kanta nyt 500 yksilöä
Aluksi norppia laskettiin lentokoneesta, mutta menetelmä ei ollut riittävänä tarkka. Oli noustava suksille.
– Jo 1970-luvulla organisoitiin porukkaa hiihtolaskentaan saarien rantoja kiertämään. Siitä saatiin vähitellen perustietoa norpan elämästä, pesinnästä ja runsaudesta.
Kalastuskiellot laajenivat 1990-luvulta alkaen ja edistivät norppakannan kasvua. Nyt sen arvioidaan olevan noin 500 yksilöä.
– Omaksi lajiksi tunnustaminen lisää Suomen suojeluvastuuta. Saimaannorpan esiintymisalue on kokonaan Suomen rajojen sisäpuolella. Taitaa olla ainoa laji, Hyvärinen miettii.
– On se minusta jonkinlainen ihmisyyden mitta, että me pystymme sen pitämään hengissä ja elävänä täällä.
Symppis pääsi biisiin
Norpan tunnettuuden eteen työskenneltiin tietoisesti jo 1970-luvulta lähtien. Norpasta tehtiin symppistä. Työrukkasena oli esimerkiksi Saimaan hyljetyöryhmä, jonka puheenjohtajana Hyvärinen toimi.
– Veikko Kilkki soitti Juha Watt Vainiolle ja esitti, että saimaannorpasta pitäisi tehdä laulu. Vainio oli ensin sanonut, että en minä mitään tee, mutta seuraavana päivänä hän oli soittanut, että nyt se on valmis, Hyvärinen nauraa.
Vuonna 1982 ilmestynyt Vanhoja poikia viiksekkäitä toikin kosolti julkisuutta. Nestori Miikkulaisen ja vanhan norpan tarinasta tuli yksi Vainion tunnetuimpia lauluja.
Lumipula uhkaa
Asenteet norppaa kohtaan ovat lieventyneet, vaikka erilaisia kiistoja erityisesti kalastuksen ympärillä on edelleen. Professoriakin on painostettu erilaisissa kokouksissa ja kuulemistilaisuuksissa. Hyvärinen ei kiistä, etteikö hän olisi tutkijana ollut suojelumyönteinen, koska laji tarvitsi sitä.
– Ei mitään tavatonta painostusta, maltillista, Hyvärinen vastaa diplomaattisesti.
Norppatutkimus on saanut rahoitusta varsin hyvin sekä ministeriöiltä että EU-hankkeina. Hyvärisen mielestä aivan alussa Maailman Luonnon Säätiön WWF:n tuki oli ratkaiseva.
– Oli erityisen tärkeää, että rahoitusta saatiin paikallisille myös rauhoitusalueiden perustamiseen.
Suurin huoli nyt on ilmastonmuutoksesta.
– Jos norppa ei pysty rakentamaan lumipesää, emo joutuu synnyttämään maalle tai jäälle. Siellä kuutit ovat petojen armoilla.
Turkkitutkimus uusi sormenjälki
Heikki Hyvärinen aloitti melkein tyhjästä, kun hän hiihti sattumalta keväiseen norpanpesään. Muutamassa vuosikymmenessä norppatutkimus on tehnyt valtavan harppauksen.
– Tutkimus menee syvemmälle erityisesti genetiikan alalla. Siellä on saatu jo merkittäviä tuloksia, jotka vaikuttivat osaltaan tähän lajin tunnustamiseen, kertoo vuosikymmeniä norppaa tutkinut yliopistotutkija Mervi Kunnasranta Itä-Suomen yliopistosta.
Tutkijoiden rekisterissä on jo yli 500 norppayksilöä, jotka voidaan yksilöllisesti tunnistaa turkin kuviosta. Tietoja on myös jo kuolleista kuuteista.
– Turkin kuvio on kuin sormenjälki ihmisellä. Se syntyy jo sikiössä ja poikaskarvan karistamisen jälkeen se on näkyvissä norpan kyljessä. Voimme niistä seurata kokonaisia elämänkaaria, Kunnasranta kertoo.
Parikymmentä pääosin vapaaehtoista valokuvaaja taltioi norppia ja kuutteja joka vuosi rekisteriä varten. Keskimäärin vuodessa kuvataan noin 200 yksilöä.