Asumisen ja uusien asuntojen hinta puhuttavat jatkuvasti. Viimeisen 30 vuoden aikana ansiotasoon suhteutetut asumiskustannukset ovat pysyneet samalla tasolla, eikä Suomi poikkea muista eurooppalaisista maista.
Yhteiskuntien kehittyessä elämisen perusedellytysten, kuten asumisen suhteellisen osuuden, pitäisi kuitenkin vähentyä. Näin ei ole Suomessa käynyt. Miksi?
YIT:n kaupunkikehityksestä vastaava johtaja Juha Kostiainen keskustelee aiheesta keskiviikkona 16.7. Porin SuomiAreenassa. Hänen mielestään kolme keskeisintä syytä asumisen kalleuteen ovat:
1) Pula kaavoitetusta tonttimaasta, mikä johtuu monipolvisesta ja hitaasta kaavoituksesta. Lisäksi kuntakohtainen vaihtelu on suurta ja kunnat pyrkivät hoitamaan talouttaan pitämällä maan hinnan korkealla.
2) Erilaisten rakentamiseen liittyvien viranomaismääräysten ja kuntien ohjauksen tiukentuminen (energiatehokkuus, autopaikat jne.). YIT:n tekemien laskelmien mukaan vuonna 1992 120 000 euroa maksanut asunto maksaa nykyisillä määräyksillä ja maanhinnalla 200 000 euroa. On toki samalla todettava, että osa määräyksistä on myös nostanut asumisen laatua.
3) Monimutkainen ja sekava sosiaalisen asuntotuotannon tukijärjestelmä, jossa asumisen sijasta tuetaan asuntotuotantoa. Järjestelmä ei ole onnistunut synnyttämään kohtuuhintaista tuotantoa erityisesti pääkaupunkiseudulla.
Ratkaisu ei ole yksinkertainen
Mitä pitäisi tehdä? Kostiaisen mukaan yhtä yksinkertaista lääkettä ei ole, mutta hän esittää kolmea korjaavaa toimenpidettä:
1) Siirrytään kaksiportaiseen kaavoitusjärjestelmään, jossa työssäkäyntialueittain valmistellaan yleiskaavat ja kuntatasolla nykyistä väljemmät asemakaavat.
2) Käynnistetään todelliset normitalkoot ja siirrytään yksittäisen kiinteistön energiatehokkuuden kiristämisestä kestävien kaupunkiympäristöjen kehittämiseen, jossa asumista, palveluiden ja työpaikkojen sijoittamista, energiantuotantoa ja joukkoliikennettä tarkastellaan kokonaisuutena pyrkien arjen sujuvuuteen ja vähäpäästöisyyteen.