Muumit Rivieralla

Tove Janssonin satavuotisjuhlinta täydentyy upouudella muumielokuvalla, joka kunnioittaa kirjailija-kuvataiteilijan omaa näkemystä kokoperheensuosikeista. 

Ranskalaisen Xavier Picardin ohjaama ja Hanna Hemilän tuottama Muumit Rivieralla (2014) perustuu Janssonin originaalitarinaan Muumiperhe Rivieralla (Familjen lever högt), joka puolestaan pohjautuu Toven ja hänen äitinsä lomakokemuksiin.

Kuten ennakkomainonta on jo antanut ymmärtää, muumit pistävät lomallaan oikein kunnolla ranttaliksi. Niiskuneidin filmitähtihaaveiden innoittamana pappa laskee veneen vesille ja johdattaa perheen ns. paremman väen piireihin.

Le Grand -hotellin sviitti ruokkii turhamaisia unelmia: pappa nimeää itsensä ”de Muumiksi” ja Niiskuneiti nettoaa kasinon rulettipöydän ääressä. Kun miljonääriplayboy alkaa liehitellä glamouriin langennutta Niiskuneitiä, ei Muumi voi muuta kuin kärvistellä mustasukkaisena. 

Pinnalliseen elämään kyllästyvä Muumimamma kasvattaa kukkia ja muuttaa poikansa kanssa veneen alle. Pikku Myy sekoilee omiaan, ja ärräpäät lentelevät kirjaimellisesti ilmassa.

Muumit Rivieralla kuulostaa raflaavammalta kuin onkaan. Visuaalisesti lopputulos on silmää hivelevän hieno – perinteisellä piirrosanimaatiotekniikalla toteutettu tarina häivyttää onnistuneesti japanilaisten karkkimuumien muiston.

Televisiosta tuttujen muumihahmojen pyöreys on korvattu Janssonin alkuperäisluomusten solakammalla ja ilmeikkäämmällä olemuksella. Tyyppigalleria on herkullisen särmikäs ja tapahtumamiljöö suorastaan lumoava.

Särmikkyyden olisi suonut siirtyneen myös kerronnan tasolle. Muumipapan ja Niiskuneidin itsekkään ilakoinnin seuraaminen on hupaisaa mutta kovin yksiulotteista. Harharetket eivät aiheuta ihmeempää konfliktia muumiperheen yhteiseloon, vaikka sellaista ainakin aikuinen katsoja odottaa.       

Riviera-seikkailusta on yritetty räätälöidä sekä lapsia että aikuisia viehättävä viihdepaketti. Halu miellyttää molempia johtaa useimmiten ojasta allikkoon, ja niin käy myös nyt. Satiiri jää kesyksi, mutta sen puolivillaisista elementeistä löytynee paljon perheen pienimpiä hämmentäviä seikkoja.

Pikku Myy, joka ei alun perin tarinaan edes kuulu, on mukana huvittamassa nimenomaan lapsia. Myy ärisee ja näyttää hampaitaan, mutta muuta tekemistä hänelle ei ole keksitty.

Irralliseksi jää myös kahden koiran ystävyys, joka ohjaajan mukaan on viittaus seksuaalivähemmistöihin. Suoralta kädeltä se ei kyllä katsojalle aukea.