Lapsi tarvitsee oman huoneen, ajattelee moni vanhempi. Vanhemmalta voi kuitenkin jäädä huomaamatta, että kyseessä on hänen oma tarpeensa, eikä välttämättä lainkaan lapsen toive, huomauttaa psykologi ja psykoterapeutti Leea Mattila.
– Vanhemmat näkevät kouluun menemisen usein nivelkohtana sille, että lapselle ikään kuin kuuluu hankkia oma huone, ja samalla tähän kohtaan ladataan helposti monenlaisia muitakin suuria odotuksia. Vanhempi saattaa myös odottaa innolla, että jatkossa lapsen lelut ja tavarat pysyvät hänen omassa huoneessaan.
Jos lapsi ei ole itse toivonut omaa huonetta, muutos voi Mattilan mukaan tuntua lapsesta jännittävältä tai jopa stressaavalta. Usein sitten käykin niin, että lelut kulkeutuvat edelleen olohuoneeseen, läksyjä tehdään keittiössä tai lapsi hakeutuu vanhemman viereen nukkumaan.
Näin voi käydä siitä huolimatta, että huone olisi ollut lapsen oma toive. Mattila kannustaa vanhempia kuuntelemaan lapsiaan ja keskustelemaan heidän kanssaan ennen suurten muutosten tekemistä. Vaikka lapsi viihtyisi omassa huoneessaan, huone ei vähennä yhteyden ja vuorovaikutuksen tarvetta perheen kesken.
– En ylipäätään pidä sanonnasta, jonka mukaan lapset tarvitsisivat oman huoneen, sillä eihän kaikilla vanhemmilla ole siihen resursseja. Lapsi kyllä tottuu ja sopeutuu oman perheensä tilanteeseen, Mattila toteaa.
Parvi voi riittää omaksi tilaksi
Lapsella olisi hyvä olla oma tila, jossa hänellä on mahdollisuus säilyttää omia tavaroitaan omilla paikoillaan – tila, jossa hän voi halutessaan viettää aikaa ja jossa myös hänen nukkumispaikkansa on. Tällaisen tilan ei tarvitse välttämättä olla oma huone, vaan se voi olla hänelle osoitettu paikka esimerkiksi sisaruksen kanssa jaetussa huoneessa, kertoo Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen tohtori Hannariikka Linnavuori.