Nyt 54-vuotias Tuija Helander juoksi 26-vuotiaana 1987 Rooman yleisurheilun MM-kilpailussa 400 metrin aitajuoksussa viidenneksi.
Aika 54,62 on edelleen lajin Suomen ennätys. Pian tuon jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua dramaattisia asioita, jotka katkaisivat hänen uransa – eikä kaukana ollut, ettei koko elämänlanka olisi katkennut.
Jo ennen Roomaa Helanderilla oli puhjennut ilmarinta keuhkoon, mutta se saatiin korjattua leikkauksella. Seuraava talvi ja kevät sujuivat harjoituksellisesti loistavasti ja hän oli Soulin olympiavuonna 1988 elämänsä kunnossa.
- Olin todella hyvässä kunnossa ja tein kaikki mahdolliset testiennätykset keväällä. Mutta juhannuksena tuli ilmarinta myös toiseen keuhkoon. Siinä kohtaa ei vielä osattu ajatella, että olisi kyse jostakin vakavammasta. Ihmeteltiin vain, kuinka jollakin voi olla vastaava valuvika molemmissa keuhkoissa. Soul jäi silti haaveeksi, Helander kertoo.
- Yritin vielä, mutta aerobinen kunto heikkeni vuosi vuodelta. 1990 halusin Splitin EM-kisoihin, mutta ei siitä enää mitään tullut. Ajattelimme, että olen ylikunnossa, mutta kyse oli keuhkoista. Henki ei enää kulkenut normaalisti. Tajusin, etten pysty enää harrastamaan tätä lajia, kun hengästyin jo verryttelyssä.
Shokeeraava diagnoosi
Vuonna 1992 kaikki muuttui. Helander sai diagnoosin keuhkoja hitaasti mutta varmasti vaurioittavasta LAM-taudista. Se on etenevä ja parantumaton sairaus, joka lopulta tukehduttaa kantajansa. Diagnoosi oli luonnollisesti järkytys.
- Se oli kauhea shokki. Päässä pyöri omat hautajaiset seuraavan viikon. Diagnoosina oli kuitenkin etenevä sairaus, johon lopulta tukehtuu. Onneksi sain kuulla, että pienenä oljenkortena olisi keuhkojensiirto. Se oli minulle iso toivonkipinä.
- Yritin sairaudesta huolimatta harrastaa kävelyä ja kävelyhölkkää. Itse asiassa huippu-urheilijan urasta luopuminen ei ollut läheskään yhtä vaikeaa kuin ajatus siitä, etten pystyisi enää edes hölkkäämään. Kun laitetaan elämä kortille, sitä on yllättävän pienistä asioista iloinen.
Helanderin vointi heikkeni vuosi vuodelta. Lopulta hän ei pystynyt enää edes kävelemään normaalisti, vaan pienikin köpöttely vaati happipullon käyttöä. Viimein Helander pääsi keuhkojensiirtoon vuonna 2000. Kaikki muuttui yhdessä yössä.
- Se oli aivan mahtavaa. Se oli sellainen yhden yön ihme. Olin joutunut pikkuhiljaa luopumaan koko ajan eri asioista. Pystyin liikkumaan enää ihan hiljaa happipullon kanssa. Moni sanoo, että sai jatkoaikaa elinsiirron jälkeen, mutta minä koen saaneeni uuden elämän.
Aktiivista elämää
Helander on tällä hetkellä kotikunnassaan Eurassa liikunnan ja urheilun pätkätyöläinen. Lisäksi hän kirjoittaa kolumneja kahteen eri lehteen ja toimittaan sydän- ja keuhkosiirrokkaiden Syke-lehteä. Myös opettajan sijaisuuksia tulee tasaisin väliajoin. Koulutukseltaan hän on kauppatieteiden maisteri, joten mistä innostus kirjoittamiseen?
- Kun kirjoitin ylioppilaaksi, halusin Tampereelle opiskelemaan tiedotusoppia. Mutta kävi niin, että olin katsonut pääsykokeen päivän väärin; luulin että se on heinäkuussa, kun se olikin jo kesäkuussa. Ihmettelin, kun kaveri luki pääsykoekirjoja jo kesäkuussa, ja silloin totuus paljastui. Ne jäivät lopulta kokonaan väliin.
- Seuraavana vuonna serkkuni houkutteli minua kauppakorkeakouluun ja sille tielle sitten lähdin, Helander muistelee
- Kirjoitin jo urheilu-urani aikana Turun Sanomiin kolumneja. Vuonna 1990 menin puolipäivätöihin Juoksija-lehteen, sieltä se toimittajan ura varsinaisesti alkoi.
Toimittajan ura kuitenkin katkesi aika nopeasti, kun Helander joutui jäämään sairaseläkkeelle.
Takaisin kilparadoille
Kun keuhkojensiirto oli tehty vuonna 2000, Helander meni heti mukaan paikallisen seuran Euran Raikun toimintaan. Ensin ohjaajaksi, sitten valmentajaksi.
- Minulla on nyt viisi nuorta valmennettavaa, pikajuoksijoita. Pidän valmentamisesta todella paljon. Ihan paras fiilis on, kun urheilijani tasosta ja lahjakkuudesta riippumatta onnistuu kehittymään ja tekemään tuloksia. Ne ilmeet urheilijoiden naamalla onnistumisten jälkeen ovat sellaisia, jotka tuntuvat omassa sydänalassa asti. Se ruokkii tekemään valmennustyötä.
- Tietenkin sitä valmentajana toivoo, että tulisi joku todella lahjakas urheilija, joka haluaisi juosta ihan nuoresta asti 400 metrin aitoja. Vielä sellaista ei ole tullut eteen, mutta siitä hiukan salaa haaveilen.
Valmennustyön ohessa Helanderin mielessä alkoi hyvin nopeasti kyteä myös ajatus kilpailemisesta – siitäkin huolimatta, ettei sellainen ollut käynyt mielessäkään liki 10 vuoteen.
- Olin sanonut vertaistukiystävilleni, että en todellakaan haikaile enää mihinkään kilpaurheiluun koskaan. Elämässä on niin paljon kaikkea muuta mahtavaa. Mutta kun keuhkonsiirto tehtiin syksyllä 2000, olin urheilukentällä jo seuraavana keväänä elinsiirtourheilijoiden kesäpäivillä. Mutta lihaskunto oli niin huono, että pystyin osallistumaan vain 3 000 metrin ratakävelyyn, Helander nauraa.
Kun menestys menettää merkityksensä
Sen jälkeen hän on osallistunut moniin elinsiirtopotilaiden arvokisoihin ja saavuttanut lukuisia voittoja EM-ja MM-kilpailuissa. Mutta ne eivät enää merkitse. Enemmän merkitsee elämä. Kuriositeettina kuitenkin kerrottakoon, että keuhkojensiirron jälkeen Helander on juossut 100 metriä 13,59, ikää oli tuolloin 47 vuotta. Pari vuotta myöhemmin 200 metriä kulki 27,57. Uskomattoman hyviä tuloksia terveellekin veteraaniurheilijalle.
- Heinäkuussa Vantaalla on elinsiirron saaneiden EM-kilpailut, ne tulevat olemaan minun kymmenennet elinsiirron saaneiden arvokisani. Menestystä on vuosien varrella tullut, mutta siellä on kilpailemassa ihmisiä, jotka eivät ole koskaan pystyneet liikkumaan urheilemisesta puhumattakaan ennen kuin ovat saaneet uudet keuhkot tai uuden sydämen, Helander muistuttaa.
- Niissä kilpailuissa on upeaa nähdä, kuinka ihmiset saavat nautintoa ja onnea siitä, että pystyvät ylipäätään liikkumaan ja urheilemaan. Menestys on täysin toisarvoista.
Koska 400 metrin aidat oli ollut Helanderin leipälaji, hänellä oli päähänpinttymä kokeilla sitä kerran vielä. Niin vaativa kuin se hengityselimistölle onkin verrattuna pikapyrähdyksiin.
- Kun Keskisalon Jukka voitti 3 000 metrin esteet Göteborgin EM-kilpailuissa 2006, koin valtavan euforian ja sanoin miehelleni Teijolle, että mennään kentälle kokeilemaan ratakierroksen aitoja. Halusin nähdä, pystynkö vielä. Sunnuntaiaamuna menimme ja Teijo kellotti minulle ajan 72,3. Se tuntui todella hyvältä, sain senkin ähkyn sisältäni pois, elämäniloinen Helander nauraa.
Nykyisin Tuija Helander nauttii elämästä ja tekee asioita, joita haluaa tehdä. Paljon koviakin kokenut nainen osaa pitää asiat perspektiivissä. Tulevaisuuden haaveet ja unelmat kuulostavat vaatimattomilta, mutta hetken mietittyään ymmärtää, että ne sisältävät kaiken.
- Toivon terveyttä ja noiden keuhkojen pelittämistä. Niistä haaveilen. En mistään muusta.