Miko eli vuosia narkomaanin hurjaa päihderallia, kunnes jokin muuttui – ohjelmistokehittäjä ja perheenisä haluaa nyt auttaa muita syrjäytyneitä: "Minulla on tarkoitus, minulla on merkitys"

Lapsuudessaan Miko muistaa saaneensa vielä onnistumisen elämyksiä. Kahdeksanvuotiaana Miko aloitti tietokonepelien pelaamisen, ja käytti siihen pian suurimman osan vapaa-ajastaan.

– Koen, että minusta tuli siinä aika hyvä. Loin sinne kokonaan uuden elämän ja uuden identiteetin.

Pelimaailmassa Miko sai onnistumisia ja yhteisöllisyyttä muiden pelaajien kanssa. Vanhemmat eivät pitäneet siitä, että poika käytti niin paljon aikaa tietokoneella ja repivät välillä koneiden piuhoja irti rajoittaakseen pelaamista. Se ei kuitenkaan häntä estänyt.

– Se oli tosi makeeta. Minulla oli siellä kaveriporukka, jonka kanssa tykkäsin pelata.

Vuosien jälkeen hän kuitenkin riitaantui osan pelikaverien kanssa ja yhteisö katosi. Pelaaminen ei enää kiinnostanut samalla tavalla.

Rippikoulussa Miko sai kokea, millaista oli hengailla kaverien kanssa ihan kasvokkain ja nautti leirin yhteisöllisyydestä.

– Olin kuitenkin aika epävarma itsestäni. Ajattelin paljon sellaisia, että olenkohan jotenkin vääränlainen. Koin, että kaikki muut näyttävät siltä, että kuuluvat siihen joukkoon, mutta minä olen erilainen, outolintu.

Samojen kaverien kanssa kokeiltiin myös ensimmäisiä kertoja alkoholia.

– Huomasin, että kun aloin juomaan kaljaa, minusta tuli itsevarmempi ja uskalsin jutella tytöille. Ajattelin, että se oli paljon helpompaa silloin kun sitä kaljaa juo.

Häpeän ja päihteiden kierre

Mutta kuten ihmisillä yleensä, ei kännipäissään asiat menneet kuten piti. Miko alkoi humalassa lähetellä ihastuksen kohteina olleille tytöille sekavia tekstiviestejä, jotka aamulla kaduttivat.

– Halusin saada heidän huomionsa, että he voisivat tykätä minusta. Se oli todella noloa ja hävetti todella paljon.

Miko ei uskaltanut puhua toilailuistaan kellekään ja halusi pitää häpeän sisällään. Sisältäpäin hänelle oli kuitenkin todella paha olla. Alkoholin rinnalle tuli mukaan myös lääkkeet.

– Huomasin, että se paha olo turtuu. Se häpeä katoaa jonnekin.

Mitä enemmän Miko yritti turruttaa pahaa oloaan päihteisiin, sitä enemmän tuli tehtyä myös tyhmyyksiä. Niistä aiheutunutta häpeää piti taas hukuttaa päihteillä, ja kierre oli valmis.

Vuosi ensimmäisen kaljan jälkeen katkaisuhoitoon

Lopulta Miko käytti vähän kaikenlaisia päihteitä, joita oli tarjolla. Kannabista, alkoholia, lääkkeitä. Tuolloin 16-vuotias Miko käyttäytyi itsetuhoisesti ja päätyi laitokseen toisensa perään.

Alamäki oli ollut nopea ja jyrkkä.

– Minun kohdallani se on mennyt noin vuodessa niin, että aloin viattomasti juomaan kaljaa ja 16-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa katkaisuhoidossa.

"En voinut elää ilman päihteitä"

Katkaisuhoidossa Miko säikähti omaa päihteidenkäyttöään ja olikin sen jälkeen pari kuukautta selvinpäin.

– Mutta sitten jossain vaiheessa huomasin, etten voi elää ilman päihteitä.

17-vuotiaana päihdepsykiatriset poliklinikat olivat tulleet tutuiksi. Siellä hän uskalsi ottaa esiin sen, että selvinpäin oleminen tuntui haastavalta.

Hänelle annettiin kaksi vaihtoehtoa; mennä joko nuorten päihdehoito-ohjelmaan tai nuorisokotiin. Miko valitsi nuorisokodin, johon hän myös tykästyi.

– Siellä meitä oli seitsemän teinipoikaa saman katon alla. Meillä oli sellainen oma jengi, ja menimme yhdessä paikkoihin. Siitä tuli tosi voimakas ja mahtava olo, pystyimme tekemään mitä vaan.

Täysi-ikäisenä ei tarvinnut enää esittää selvää

Kun täysi-ikäisyys koitti, nuorisokodista näytettiin ovea. Itsenäistä asumista harjoiteltiin aluksi sosiaalityöntekijöiden ohjauksessa.

Noin neljän kuukauden jälkeen kaikki valvonta kuitenkin loppui.

– Sitä ennen piti ainakin esittää joka suuntaan, että olen selvinpäin ja käyttäydyn kunnolla, vaikken käyttäytynyt.

– Kun sain oman kämpän Koskelasta, menin sinne ihan takki auki maailmalle. Ajattelin, että nyt kenenkään ei tarvitse enää nähdä mitään.

Seuraavat muutamat vuodet Mikon elämä olikin nopeatempoista ”päihderallia”. Talvisin hän kävi välillä lepäämässä katkaisuhoidossa, ja sitten ralli jatkui.

Päihteet olivat koventuneet entisestään muun muassa amfetamiiniin ja subutexiin, ja hän oli alkanut käyttämään niitä suonensisäisesti.

– Joskus ennen ajattelin, että en ikinä tule käyttämään muita päihteitä kuin polttelemaan kannabista. Sitten sen jälkeen vannoin, että jos joskus ehkä essoja ja sieniä. Annoin koko ajan vähän enemmän siimaa ja kokeilin erilaisia päihteitä.

Vuodet vierivät, ja koko Mikon elämä pyöri päihteiden ympärillä. Hänellä ei ollut ”tavallisia” ihmiskontakteja, ja kaikki tunteet hän piilotti päihteiden alle.

– Minähän olin jo varmaan kymmenen vuotta pakoillut omaa tunne-elämääni ja koittanut estää sitä videopeleillä tai päihteillä.

– Huumeiden avulla koin, että selviydyin. Mutta se alkoi olla aika yksinäistä hommaa.

Pelkäsi joutuvansa mielisairaalaan

Yli kaksikymppisenä elämä alkoi käydä todella raskaaksi.

– Yhtäkkiä alkoi tulla sellaisia päiviä, kun se yksinäisyyden tuska alkoi tulla läpi. Samaan aikaan saatoin olla ihmisten seurassa, mutta silti koin olevani todella yksin.

Hän ei enää saanut nautintoa muiden ihmisten seurasta tai oikeastaan mistään. Koko oleminen tuntui tuskalliselta.

– En tuntenut enää yhteenkuuluvuutta mihinkään, en yhteiskuntaan, en mihinkään yhteisöihin tai kavereihin, perheeseen.

Miko jäi omien ajatuksiensa vangiksi. Internetistä hän luki salaliittoteorioita, ja myös uskoi niihin. Maailma alkoi näyttäytyä entistäkin pahemmalta paikalta.

– Pelkäsin tosi paljon sitä, mitähän seuraavaksi tapahtuu. Varmaan muutuin jollain tapaa hulluksi.

Miko ei kuitenkaan uskaltanut kertoa kellekään ajatuksistaan, koska pelkäsi joutuvansa suljetuksi mielisairaalaan.

"En vain enää jaksanut sitä"

Päihteillä hän luuli lääkitsevänsä itseään, koska ei pystynyt olla ilmankaan. Hän luuli lääkitsevänsä niillä masennusta, ahdistusta ja adhd-oireita.

Sitten jokin Mikon sisällä muuttui.

– Minulla tuli sellainen hetki, etten vain enää jaksanut sitä. Se oli niin uuvuttavaa.

Miko oli sulkenut itsensä täysin muusta yhteiskunnasta.

– Ajattelin olevani täysi luuseri, eikä elämälläni ollut mitään arvoa. Minulla ei ollut mitään, ja olisi ihan sama olisinko kuollut vai elävä.

Viikonpäivillä ei ollut enää mitään väliä, ja kaikki tuntui tasaisen harmaalta ja surkealta.

Miko hakeutui päihdehoitoon ja löysi sieltä vertaistukiryhmän. Se oli hänelle käänteentekevä hetki, vaikka hän tajusikin sen vasta jälkeen päin.

– Ajattelin, että olen aivan yksin näiden ongelmieni kanssa, että kukaan muu ei ole kokenut samoja ongelmia kuin minä.

Kaikki muut ihmiset olivat ulospäin näyttäneet täydellisiltä, eikä Miko osannut ajatella, että hekin saattavat kantaa sisällään pahaa oloa.

– Ajattelin olevani ainoa ihminen, joka on joutunut tällaiseen kurjuuteen ja kärsimykseen.

Vertaistukiryhmässä hän tajusi, ettei tämä ollut lähelläkään totuutta. Myös muut olivat mokanneet elämänsä aikana ja kärsineet yksinäisyydestä.

– Ihan kuin he olisivat kertoneet minun juttujani.

Miko tajusi, että kaikilla ihmisillä on omat ongelmansa, eikä ilman niitä tästä elämästä selviä.

– Ensimmäistä kertaa koin, etten ole yksin.

"Hienointa oli se, että se näytti onnelliselta"

Miko sai henkilökohtaisen tukihenkilön, jota hän kutsuu tässä jutussa Jaskaksi.

Mikolla ei ollut koskaan ollut elämässään kunnon roolimalleja. Nuorempana hän oli ihaillut muun muassa GG Allinia ja Jackass -televisiosarjan Steve O:ta, joka sekoili ja imppasi butaania televisiossa.

Lopulta Jaskasta muodostui Mikolle roolimalli.

– Hän oli ihan tavallinen ihminen, jolla oli hyvin samanlainen menneisyys kuin minulla.  

Vaikka Jaskakin oli viettänyt vuosia laitoksissa ja kokenut yksinäisyyden, hän oli kuitenkin selviytynyt siitä. Nykyään Jaskalla oli mukavalta kuulostava työ, asunto ja parisuhde.

– Se mikä siinä oli hienointa, oli se, että se näytti onnelliselta.

– Ajattelin, että minäkin haluan tuota samaa. Minäkin haluan olla onnellinen.

Jaskalle Miko uskalsi kertoa salaisuuksiaan, joita ei ollut kertonut kellekään. Kuinka häntä pelottaa käytännössä koko maailma, eikä hän uskalla mennä uusiin tilanteisiin.

Jaskan ohje oli lopettaa miettiminen ja vaan tehdä. Mikon hän otti mukaansa harrastukseensa brasilialaiseen jujutsuun.

– Hän ihan kädestä pitäen ohjasi minua takaisin, tai ehkä ensimmäistä kertaa, yhteiskuntaan kiinni.

He puhuivat paljon yksinäisyydestä ja miten siitä voisi päästä pois. Miko pelkäsi epäonnistumista ja sitä, että hänet naurettaisiin ulos yhteisöistä, joihin hän yrittäisi mukaan. Jaskan kannustuksella hän kuitenkin alkoi uskaltautua yrittämään asioita.

– Jaska kannusti minua, että meet ja kokeilet vaan. Jokainen on aina ensimmäistä kertaa tehnyt jotain. Jokainen on tullut brasilialaisen jujutsun tunnille ensimmäistä kertaa, minäkin voisin mennä.

– Olen ottanut ne sanat sydämeeni; jos jokin asia pelottaa, sitä pelkoa päin pitää mennä.

Harjoitteli ohjelmointia joka ikinen päivä

Pikkuhiljaa Miko uskalsi mennä yhä enemmän pelkojaan päin. Hän meni aikuislukioon, ja lukioaikanaan hän myös tapasi hurmaavan naisen.

Pian hän olikin jo kihloissa, ja he odottivat ensimmäistä lastaan. Miko alkoi unelmoimaan ohjelmistokehittäjän työstä ja alkoi harjoitella sitä itsenäisesti.

– Jaska joskus opetti minulle sellaisen jutun, että jos haluaa jotain asiaa, sitä täytyy tehdä joka päivä.

Miko harjoitteli ohjelmointia joka ikinen päivä kolme tuntia kerrallaan. Siitä ei joustettu edes jouluna tai syntymäpäivänä.

Kolmentoista kuukauden päästä 27-vuotias Miko pääsi unelmatyöpaikkaansa ohjelmistokehittäjän työhön, vaikka ei ollut opiskellut alaa virallisesti päivääkään.

Työpaikan hän sai kysyttyään sitä rehdisti kaverin kaveriltaan, joka työskenteli ohjelmointiyrityksessä. Paikka löytyikin, ja hän pääsi todistamaan kykynsä.

Tavallinen espoolainen perheenisä

Nyt kesäisenä päivänä Miko istuskelee puiston penkillä Leppävaaran urheilupuiston lähistöllä. Hänen lastenhoitovuoronsa alkaa pian, joten haastattelu on sovittu lähelle kotia.

Hän on edennyt hitaasti. Kun hän lopetti huumeidenkäytön, hän sai ensimmäisen haaveensa. Se oli saada edes yksi ystävä, se riittäisi. Kun hän oli saanut ystävän, hän alkoi haaveilla asunnosta. Sitten hän olisi onnellinen. Sitä mukaan, kun haaveet toteutuivat, niitä tuli lisää. Tyttöystävä, työpaikka, lapsi.

Nyt Miko kokee olevansa aivan tavallinen espoolainen perheenisä.

– Minulla on kaunis vaimo ja kaunis lapsi kotona, ja olen ohjelmistokehittäjänä isossa konsulttifirmassa.

Hän sanoo miettineensä paljon omaa elämäänsä ja sen tarkoitusta. Sen hän uskoo myös löytäneensä. Käytettyään 13 vuotta elämästään omien tarpeiden tyydyttämiseen, on aika auttaa muita.

– Olen huomannut, että minun elämälleni se ehkä isoin tarkoitus on muiden ihmisten palvelu. On tosi makeeta, kun kotona meillä on pieni poika ja sille saa näyttää asioita ja tehdä ruokaa. Samoin vaimoa voi palvella ja huolehtia, että hänellä on kaikki hyvin.

Ohjelmistokehittäjän työssäkin Miko kertoo olevan parasta, kun heidän kehittämänsä sovellukset pystyvät helpottamaan ihmisten elämää. Viikoittain he saavat palautetta, miten he ovat auttaneet ihmisiä omassa työssään.

– Kun saa antaa muille, se tuntuu todella hyvältä. Tulee sellainen olo, että minulla on tarkoitus, minulla on merkitys.

"Iso kivi tippui sydämeltä"

Muiden auttamista hän onkin jatkanut myös omien kokemusten jakamisella. Hän haluaa auttaa muita syrjäytyneitä ja tuoda esiin, että yhteiskuntaan ja työelämään voi päästä kiinni, vaikka ei olisikaan "ihan normaali".

Hän kertoo tuntevansa ihan omalta alaltaankin monia ihmisiä, jotka ovat olleet syrjäytyneitä. Siitä ei vaan uskalleta puhua. Siksi hän itse kertoo tarinansa avoimesti, ja on aloittanut myös oman Youtube-kanavan nimeltä Kake Koskelasta.

Hän toivoo voivansa poistaa syrjäytymisen tuottamaa häpeää ja tuoda ilmi, että kaikki me taistelemme täällä omien ongelmiemme kanssa. Kaikilla on vahvuutensa, eikä menneisyyden tule antaa estää omien haaveiden toteuttamista, olivatpa ne kuinka pieniä tai suuria tahansa.

– Kukaan ei ole yksin. Niistä asiosta selviytyy kyllä. Niitä asioita kannattaa rehellisesti tuoda esiin, kunnes löytää ne ihmiset, jotka hyväksyvät ja tukevat eteenpäin.

Aloittaessaan työssään Miko pelkäsi jatkuvasti, että kohta joku saa kuulla hänen menneisyydestään ja sitten tulee potkut. Kun neljän kuukauden jälkeen mitään ei tapahtunutkaan, hän uskalsi hengittää.

– Iso kivi tippui sydämeltä. Ajattelin, että vihdoin kuulun sinne.

"Ne, jotka vihaa, jää johonkin nurkkaan vihaamaan"

Nykyään Miko pitää työstään ja työkavereistaan, eikä ainakaan hänen korviinsa ole kantautunut negatiivisia sanoja itsestään.

– Koen paljon tunnontuskaa omasta menneisyydestä, mutta se on minun oma tarinani. Nykyään tykkään kyllä kertoa enemmän sitä tarinaa, että olen tavallinen espoolainen perheenisä.

Miko toki yhä välillä miettii, miten hänet otetaan siistissä toimistotyössä vastaan lukuisien sekavassakin mielentilassa tehtyjen tatuointien kanssa.

Aina löytyy tuomitsijoita, mutta heidät voi jättää omaan arvoonsa.

– Yleensä ne, jotka vihaa, jää johonkin nurkkaan vihaamaan.

Vuosia sitten Miko katsoi kateellisena Jaskaa, joka näytti onnelliselta. Mutta onko Miko nyt itse onnellinen?

– Olen. Tämähän on ollut yhtä nousukiitoa tämä minun onnellisuuteni, Miko vastaa salamannopeasti ja hymyilee.

Kamppailetko päihdeongelman kanssa? Päihdelinkin verkkosivuilta saat tietoa päihdehoidosta sekä keskusteluapua. Mielenterveyden keskusliitto tarjoaa neuvontaa yksinäisyyteen ja mielenterveyden ongelmiin.

Lue myös: Ossin päihteidenkäyttö alkoi "kuulumattomuuden tunteesta" 12-vuotiaana – mies ajautui lopulta ryöstämään pankin polkupyörän ja veitsen kera