Punastelusta on ehkä joskus ollut hyötyäkin, mutta nykyihmiselle se on kiusallinen kumppani. Mistä punastuminen sitten johtuu ja mitä hoitomuotoja siihen on olemassa?
"Hei, katsokaa kun Leena on punainen!" huusivat nyt 37-vuotiaan Leenan luokkatoverit kouluaikana. – Opettaja aina sitten vain pahensi tilannetta, kun rupesi ohjeistamaan minua luokan edessä oikein urakalla tyyliin "hengitä syvään, leikitään ettei mitään tapahtunutkaan, eihän sinulla lapsi raukka vain ole nyt huono olo, mitä jos harjoiteltaisiin tuota esiintymistä sinun kanssasi", Leena muistelee.
Leena kärsii punastumisesta vieläkin. – Kun joku kysyy nykyisin kokouksessa mielipidettäni, ystävällinenkin huomio laukaisee punastumisen. Kasvoilla alkaa tuntua kuumotusta, ja yritän alistua väistämättömään. Silti toivon viimeiseen asti että tällä kerralla, edes tämän kerran, tapahtuisi ihme ja säästyisin julkiselta nöyryytykseltä. Turha toivo, pian heloitan kahvihuoneen nurkassa säälivien ja vähän ihmettelevien katseiden ristitulessa kuin punajuuri.
Tuntuuko tutulta? Leena ei ole ongelmineen yksin, sillä joidenkin arvioiden mukaan jopa neljänneksellä suomalaisista on ollut jonkinasteista kokemusta kasvojen punoituksesta sosiaalisten tilanteiden yhteydessä.
Luolamiehelle hyödyksi?
Punastumisen takana on autonominen hermosto, jonka toimintaan ihminen ei itse pysty vaikuttamaan. Se saa kasvojen hiussuonet laajentumaan lupaa kysymättä. Ihon alla on silloin yksinkertaisesti tavallista enemmän verta. Samaan aikaan kuumotuksen kanssa moni myös hikoilee kovasti kasvoista, käsistä tai kainaloista.
Punastuminen saattaa olla läikikästä, rajoittua vain tietylle alueelle tai saada koko kasvot hehkumaan kuin tomaatti – ja kaulan kaupan päälle. Reaktion voivat saada aikaan yhtä hyvin omat hölmöilyt kuin julkiset kiitoksetkin, siis kaikenlainen huomion kohteena oleminen. Myös ihastumisen tai vihastumisen aikaansaama jännitys voivat "hulauttaa veret poskille". Lämpötila ei kaikilla vaikuta asiaan, vaan punastelija voi saada paljastavat ruusut poskilleen jopa saunan lauteilla ja pakkasilmassakin.
On kuitenkin vielä hämärän peitossa, miksi toiset punastuvat ja toiset eivät – samoin kuin se, miksi tällainen taipumus ylipäänsä on kellään olemassa. Professori Frans de Waal Georgian yliopistosta kuvaa punastumista "evoluutioteorian isoimmaksi aukoksi". Punastumisen on hänen mukaansa yksi viimeisistä puuttuvista palasista ihmisen historiassa: mistä syystä ihmisen on tarvinnut näyttää nolostumisensa ja häpeänsä niin avoimesti muille?
Hypnoosi tai lääkepurkki
Nyky-yhteiskunnassa tällaisia tunteita ei kuitenkaan enää haluta näyttää. Ihanneihminenhän pärjää aina ja kaikkialla. Ujoutta tai epävarmuutta pidetään lähes kansallisina ongelmina.
Punastumisen pelko voi olla yhtä suuresti elämää rajoittava ongelma kuin itse reaktiokin. Punastuminen liittyy nimenomaan jännittämiseen sosiaalisissa tilanteissa, sillä harva punastuu yksin ollessaan, tuli vastaan sitten kuinka noloja tilanteita tahansa. Jos punastuminen ja jännittäminen haittaavat elämää suuresti, kannattaa ehdottomasti käydä lääkärillä.
Apua oireisiin on etsitty lääkkeiden ohella psykoterapiasta ja hypnoosista. Terapiassa pyritään käymään ongelmallisia tilanteita läpi ja etsimään niihin vaihtoehtoisia ratkaisumalleja. Hypnoosilla voidaan muun muassa yrittää päästä käsiksi niin sanottuun tunnemuistiin, jonne nolostumisen ja huonommuuden tunteet on varhaislapsuudessa mahdollisesti säilötty esimerkiksi ankaran kotikasvatuksen tai suorituspaineiden vuoksi.
Lääkehoitona käytetään muun muassa beetasalpaajia. Lääke valitaan sen mukaan, millainen kokonaistilanne on eli mitä muita vaivoja (ahdistuneisuus, hikoilu ja niin edelleen) punastumiseen liittyy. Lääkehoito ja terapia auttavat monesti yhdessä enemmän kuin erikseen. Jokainen tapaus on kuitenkin yksilöllinen.
Hermot kuriin leikkauksella?
Viime kädessä voidaan turvautua kirurgiseen hoitoon, jossa salvataan rintaontelossa kulkeva sympaattisen hermoston osa pienillä metalliklipseillä tähystystoimenpiteenä. Suomessa näitä leikkauksia tekee helsinkiläinen Privatix Klinikka. Leikkaus maksaa 4 500–5 900 euroa, sen lisäksi tulee jonkin verran muita kustannuksia.
Klinikalta kerrotaan, että leikkauksessa käytetään normaalisti nukutusta. Hermot eivät vaurioidu pysyvästi, vaan hermotoiminnan luvataan palautuvan jokseenkin ennalleen, jos klipsit myöhemmin syystä tai toisesta (esimerkiksi sivuvaikutusten eli keskivartalohikoilun lisääntymisen takia) poistetaan. Palautuminen on sitä täydellisempää, mitä pikemmin se tehdään.
Puristuskohdat valitaan kulloisenkin ongelman mukaan seuraavasti: käsien hikoilussa käsitellään vain T4-taso (neljäs rintaontelotumake), kasvojen ja pään hikoilussa käsitellään T3-taso (kolmas rintaontelotumake), punastumisen hoidossa käsitellään joko T3- tai T2-taso (kolmas tai toinen rintaontelotumake).
Leikkaus auttaa noin yhdeksää kymmenestä. Lopuilla punastuminen johtuu T1-tason (tähtisolmuke) toiminnasta, eikä tätä solmuketta voi nykymenetelmin poistaa aiheuttamatta vahinkoa.
Leikatuilla liikahikoilutaipumus lievittyy yleensä pysyvästi, punastuminen taas lievittyy noin 80-prosenttisesti. Täysin punastumista ei leikkauksellakaan saada häviämään, mutta toisaalta terve ihminen ei ole koskaan täysin kalpea.
Tärkein leikkauksella saavutettava hyöty on klinikan mukaan jännittyneisyyden ja punastumisen noidankehän murtaminen. Terapian jatkamista suositellaan myös toimenpiteen jälkeen, jotta valmius käyttää uusia saavutettuja hyötyjä paranisi.
Muilta paikkakunnilta tulevat potilaat yöpyvät yleensä sairaalassa, muut pääsevät jo leikkauspäivänä kotiin. Kevyen työnteon voi aloittaa leikkauksen jälkeisenä päivänä, raskasta työtä varten kirjoitetaan tarvittaessa parin viikon sairasloma tarvittaessa.
Teksti: Hanna Myllys
Kuvat: Shutterstock
Lähteet: Privatix Klinikka,
Tieteen Kuvalehti 13/2008 ja 1/2009,
Kumppani-lehti 2/2008