Monet ovat ajatelleet positiivisesti Donald Trumpin valinnasta siten, että hän voisi Venäjän johdon tapaamalla sopia vallitsevat kiistat. Minäkin kannatan sopimista, mutta ei millä hyvänsä ehdoin.
Venäjä on pitkään hakenut uutta turvallisuusrakennetta Eurooppaan. Siis Etykin jälkeistä uutta järjestelyä. He eivät ole kuitenkaan määritelleet, mitä se saattaisi olla käytännössä. Venäjältä on kuitenkin useasti lausuttu julki se, että Venäjä tavoittelee moninapaista maailmaa, jossa Venäjä olisi ns. suurvaltana yksi voimakeskus ja näillä suurvalloilla olisi oikeus intressialueisiin. Etupiiri-termiä on tästä samasta asiasta käytetty historiassa.
Suurvallat ovat usein historian varrella tehneet keskenään ratkaisuja jakamalla etupiirejä. Päätökset on tehty muiden kustannuksella. Toisen maailmansodan ratkaisun hahmottuessa kolme liittoutunutta valtiota kokoontui Jaltan konferenssiin sopimaan sodan jälkeisen Euroopan jaosta. Helsingissä 1975 kaikki Euroopan valtiot ja Pohjois-Amerikan valtiot kokoontuivat erilaisella idealla sopimaan pääperiaatteista, joita noudatetaan. Tästä Etykin päätösasiakirjasta kannattaa ennemmin pitää kiinni kuin palata historiassa suurvaltojen maailmaan.
Ongelma kilpistyy juuri nyt Ukrainaan ja sen kansan omaan oikeuteen päättää asemastaan ja asemoitumisestaan Euroopassa. Ukrainan kriisiin on neuvoteltava ratkaisu, mutta ei ainakaan siten, että ratkaisulla luotaisiin uusi oikeutus etupiireihin. Kun toivotaan, että USA:n ja Venäjän johto tapaisivat toisensa, se ei voi tarkoittaa heille oikeutta sopia meidän pienempien päiden yli meitä koskevista kysymyksistä. Siksi en kaipaa uutta Jaltaa.
Suomen on säilytettävä omassa harkinnassaan se, mihin haluamme kuulua tai olla liittymättä. Suomi ei ole hakemassa Naton jäsenyyttä ja huolehdimme siitä, että maatamme ei kukaan käytä myöskään hyökkäyksiin toista vastaan. Tämä oma valintamme taitaa olla aika lähellä sitä kissingeriläistä ajattelua, jolla Yhdysvalloissa on ainakin jonkin verran jalansijaa siitä, millainen myös Ukrainan tulevan aseman olisi järkevää olla.
Yhdysvaltojen vaali nosti esille ajatuksen, että Euroopassakin kansallisvaltiot voisivat ottaa aiempaa vahvemman roolin. Brexitissä on siitä kysymys. Suomessakin on paljon mielipiteitä kansallisvaltioajattelun puolesta. Tähän suuntaan toki voidaan mennä jos kansalaiset sitä Euroopassa haluavat, mutta samalla pitää rehellisesti sanoa, että se johtaa paluuseen suurvaltojen Eurooppaan. Itse pidän parempana, että suuri osa Euroopan valtioista kokoontuu pääministereiden Eurooppa neuvostoon sopimaan yhden pöydän ympärillä erityisesti ulkopoliittisista linjoista kuin, että tämän pöydän annettaisiin lahota, jolloin Berliini, Pariisi, Lontoo, Rooma ja Moskova keskustelisivat keskenään ja me pienemmät sukkuloisimme siinä välissä. Pohjois-Euroopan kannalta paluu Saksan ja Venäjän asetelmaan ei ole tavoiteltavaa. Me voimme puolustaa kansallisvaltioita myös osana unionia – silloin luovutamme vapaaehtoisesti osan suvereniteetistamme yhteisessä pöydässä sovittavaksi, mutta teemme sen omaksi eduksemme. Suvereniteetti on tässä mielessä nykymaailmassa aina suhteellista, mutta ydin on siinä, että päätösten pitää perustua omaan harkintaan ja tahtoon – ei toisten päätöksiin.