Lukupiiri: Pieni musta kirja sopii vain aikuisille

Lukupiirissä luetaan kiehtovia, keskustelua herättäviä kirjoja! Esittelemme viikoittain lukemisen arvoisen kirjan, jonka voit voittaa omaksesi.

Kirja: Pieni musta kirja
Kirjailija: A.S. Byatt
Kustantaja: Teos
Helmiä: 3
Kenelle: Aikuisten saduista viehkoutuneille, kuolemaa, pelkoa ja pimeyttä arjessaan käsitteleville, muistoihinsa takertuneille, vanhuuden kipupisteitä pohtiville tai kokeville (…ja niille joita ei häiritse se, ettei Pieni musta kirja ole pieni musta kirja)

Pieni musta kirja ei ole pieni musta kirja. Pieni musta kirja (Little Black Book of Stories) on sinikantinen, viiden tarinan kokoelma, joiden antia myös aikuisten saduiksi kutsutaan.

Tapittaessani tuota lyhytproosan nyyhtiä toivoin jossain selkäpiissäni, että se olisi ulkoasultaan edes pienesti mustanpuhuva; mieleni tuntui ikään kuin nyrjähtävän, kun kirjaimet ja kannet eivät sointuneet yhteen.

Takakansi tietää tosin kertoa, että luvassa on nokkelia ja selkäpiitä karmivia tarinoita, joissa yhdistyvät niin sadut ja historia, magiikka, taide sekä kansantarut. Ylistetyn A.S. Byattin tarinat ovatkin sanalla sanoen varsin oudoksuttavia kun kansien pinnallisesta päivittelystä on siirrytty sivujen sisältöön. Ehkäpä juuri ne sisältävät niitä salattuja, mustalle listalle joutuneita ja synkkyyteen taipuvia lyhytproosallisia tarinoita, joita kirjan nimi lupaa?

Haju oli ääntä pahempi ja hyökkäävämpi. Se oli mätänemisen kirpeä lemu, matojen haju unohdettujen roskalaatikoiden pohjalla, tukkoisen viemärin ja pesemättömien housujen haju johon sekoittui pahentuneiden munien, lahoavien mattojen ja saastaisten vanhojen vuodenvaatteiden löyhkä. Metsän vastakoetut, tavalliset lehtien ja humuksen, turkin ja höyhenten hajut ja äänet himmenivät kuin valot kun oliota enteileva ilmapiiri virtasi heitä kohti.

Olio metsässä -novellissa kaksi samankaltaisen kohtalon kokenutta, Toisen maailmansodan jaloista kuljetettua lasta kohtaavat metsikössä surkeutta huokuvan, löyhkäävän olennon. Naiset palaavat aikuisiällä saman metsän liepeille, vaikka kohtalo on erottanut heidät ja kuljettanut heidät eri suuntiin jo aika päiviä sitten.

Kehotaidetta-novellissa kohtaavat synnytyslääkäri Damian Becket sekä nuori rämäpäinen taiteilijasielu, joiden käsitykset kuolemasta, elämästä ja elämänjatkamisesta poikkeavat, mutta varkain myös yhdistyvät. Keho on vain kappale, turhake, mutta kuitenkin äärimmäinen instrumentti, jolla voi luoda kenties jotain hyvääkin.

Kivinainen puolestaan kertoo tarinan äitinsä menettäneestä keski-ikäisestä Ineksestä, joka menettää samalla osan itsestään, ”lihan hänen lihastaan”. Yksinäisyyteen tuudittautunut nainen alkaa muuttua pala palalta kiveksi – geyseriitiksi, sarvivälkkeeksi, hohkakiveksi – tämä muodonmuutoksen juhla herättää hänet nurinkurisesti henkiin, vaikka keho tekeekin kuolemaa.

Äiti – vahva ja värikäs nainen – oli halunnut asua myyrän- ja kyyhkynharmaiden sävyjen keskellä. Äidin hiukset olivat hohtaneet hopean ja norsunluun väreissä. Silmät olivat haalistuneet ruiskukan sinisestä lemmikinsinisiksi. Ines oli löytänyt hänet eräänä aamuna kuolleena, verettömät sormet olivat levänneet avonaisella kirjalla, pergamenttiluomet olleet kiinni ikään kuin äiti olisi vain torkahtatanut, ja kapeilla huulilla oli viipynyt hienoinen irvistys, ikään kuin suussa olisi tuntunut maku, joka ei ollut aivan miellyttävä.

Materiaalia-novelli tuntuu vievän lukijansa takaisin äidinkielentunneille, kun omia tekeleitä luettiin ääneen – ja kun rakkaat luokkatoverit lyttäsivät surutta opettajan lellikin. Tämä novelli puhuttelee arvatenkin monia kirjailijan urasta haaveilevia: mitä samaistumisen aihetta, moukkamaisten kanssalukijoiden ymmärtämättömyyttä! Materiaalia nimittäin kertoo karun tarinan yhden hitin ihmeestä, turhautuneesta kirjailijasta Jack Smollettista, joka pitää luovan kirjoittamisen kurssia kyläpahasen uskollisille – ja joskin kliseisiin hukkuville – kynäilijöille. Mutta kuka onkaan tuo käsin mustekynällä kirjoittava, kulmikas ja seitinohut vanhempi rouva Cicely Fox, jonka arkiseen aherrukseen sijoittuvat tarinat herättävät hillitöntä riemastusta opettajassa?

Teoksen viides ja viimeinen novelli Pinkki nauha puolestaan kertoo pariskunnasta, joista toinen osapuoli on vaipunut Alzheimerin säälimättömään keinutukseen. Vaimonsa omaishoitajana toimiva vanhaherra James hukkuu katkeranmakuiseen vastuuseen, piinaavaan väsymykseen. Mies ostaa hulluksi herjatulle vaimolleen lapsille tarkoitetun Teletappi-lelun, joka toimii vaimon nukkavieruna pehmoleluna sekä turhautuneen miehen voodoo-nukkena. Kuolemanpelko sekä -toivo tanssahtelevat kilpaa viskin huuruissa, vieraan – ja silti niin tutun – nuoren naisen läsnäollessa.

Nainen meni takaisin nojatuoliin ja noukki pinkin nauhan, veti sitä pitkien sormiensa lomitse, kokeili sitä.

”Hän ei pidä pinkistä”, nainen sanoi. ”Ei”, myönsi James. ”Hän inhoaa pinkkiä. On aina inhonnut. Vauvojen väri. Ei suostunut käyttämään vaaleanpunaisia alushousuja tai alushameita. Hän piti luonnonvalkoisesta ja jäänsinisestä. Ja punaisesta.”

”Hän piti punaisesta”, vieras sanoi ja nosti Hipsun tuolista.

”Olisitte voinut ostaa punaisen, Pain, mutta ostitte tämän sapenvärisen.”

”Minä tein sen itseni takia”, James sanoi. ”Harmiton väkivallan ilmaus. Kukaan ei kärsi.”

Eri tarinat tuntuvat puhuttelevan ja ärsyttävän erilaisia lukijoita; itse lämpenin Byattin tarinoille vasta Kivinaisen kohdalla, Materiaalia ja Pinkki nauha kuuluivat myös kirjan mielitiettyihini, vaikka yksikään niistä ei johdattanut huimaan hurmokseen. En kavahtanut novelleissa esiintyviä outoja olentoja tai järkälemäisiä muodonmuutoksia, mutta ehkäpä kuitenkin vierastin sitäkin enemmän kolmannessa persoonassa olevaa jäyhää ja koruntonta kerrontatapaa, asiallista ja dialogin köykäistä liikehdintää.

Jokainen A.S. Byattin novelli tuntuu loppuvan arvoitukseen; pisteeseen joka ei anna tarinalle pistettä. Aikuisten sadut alkavat Olipa kerran -tilanteesta, mutta loppu ei ole välttämättä onnellinen taikka opettavainen, vaan keskeneräisen makuinen: se jättää lukijan pohtimaan, mistä tässä oikein oli kysymys, mikä oli tarinan opetus? Englantilaisen kirjalijan Liisa Ihmemaassa -tarinassa päähenkilö tippuu kaninkoloon, näkee ja kokee mitä ihmeellisempiä asioita, mutta ei koskaan pääse sieltä pois. Tai sitten hän ei vain halua.

Teksti: Katri Koskinen

Kuva: Teos

Lue myös:

    Uusimmat