Lukupiiri: Miten puhua lapselle kuolemasta?

Vuodenaikojen vaihtuessa, pakkastalven kynnyksellä isoisä heikkenee, väsyy ja kaipaa enemmän unta ja lepoa. Isoisä kertoo Jonille, että hän odottaa saapuvaksi hevosta, joka vie isoisän suureen seikkailuun. Hevosen tuloa odotetaan, mutta samalla myös pelätään. Silloin isoisä ei enää koskaan tulisi takaisin.

Hallava hevonen seisoi levottomana jalkojaan nostellen metsän reunassa ja katsoi Jonia välinpitämättömän näköisenä. Jäisillä hevosenkengillä kengitetyt kaviot kilahtelivat vasten routaista maata. Hevosen harja säkenöi kuuran värisenä ja sen silmät leiskuivat keltaisina kuin taivaan tähdet.

Joni pelästyi ja sulki silmänsä. Kun hän avasi ne jälleen, hevonen oli poissa. Joni ryntäsi sisälle.

– Isoisän hevonen on nyt täällä! Isoisän on aika lähteä suureen seikkailuun!

Hallava hevonen on hentohenkinen, symbolinen tarina, jonka parasta antia ovat Miranda Koskisen upeat, jokseenkin painajaismaiset kuvat. Osa saattaa niiden edessä hivenen arastella; voiko pienelle lapselle näyttää näin kauhuromanttisia kuvia, joissa ihmisten silmät tuntuvat tuijottavan tyhjyyttä, kummitukset leijuvat pahaenteisinä ilmassa, eivätkä eläinhahmot ole revitty suoraan Halinalleista? En kuitenkaan jättäisi tätä kuvakirjaa lapselle lukematta ainoastaan peläten, ettei lapsi kykenisi tulkitsemaan tarinaa tai näitä kuvia – tai niiden kauneutta.

Hallava hevonen -teoksen kuvitusta

Symboliset kuvituskuvat ovat niin monisyiset, että lukija – niin lapsi kuin aikuinenkin – voi pysähtyä niitä tutkailemaan, hakemaan niille syitä ja seurauksia, avaamaan motiiveja ja piilomerkityksiä. Tämä pysähtyminen palvelee varmasti lukijaa: koska kuvakirjan kantava teema on kuolema, sekin vaatii myös pysähtymistä, tutkailemista ja ennen kaikkea keskustelua. Mikä kuvissa – tai kuolemassa – pelottaa? Ja miksi se pelottaaa? Tarvitseeko sitä ylipäätään pelätä kuin Ilmestyskirjan pahaa enteilvää ratsastajaa, vaan pikemminkin ymmärtää osana elämää? Tässä Hallava hevonen onnistuu ottamaan osuvat laukka-askeleensa: kuolemaa tulee käsitellä, vaikka aihe kovasti pelottaisikin.

Sivuilla ylväs Hallava muistuttaa kaukaisesti Muumit-televisiosarjassa seikkaillutta Jäärouvan ratsua, jonka Tuutikki muovasi tälle lumesta ja jäästä. Katalaksi akaksi herjatun, viekoittelevasti laulavan Jäärouvan noustessa jäätyneen ratsunsa selkään selkäpiitä ratsastivat sekavuuden tunteet: pelko sekä uteliaisuus. Miksi jokin niin pelottava hahmo oli kuitenkin niin kiehtova ja kaunis – lapsen silmin?

Siksi en aliarvioisikaan Hallava hevonen -teosta tutkailevan lapsen silmiä. Ei hevosia tarvitse pelätä.

Teksti: Katri Koskinen

Kuvat: Karisto – Miranda Koskinen