Lukupiirissä luetaan kiehtovia, keskustelua herättäviä kirjoja! Esittelemme viikoittain lukemisen arvoisen kirjan, jonka voit voittaa omaksesi.
Nimi: Pikkuveljet eivät ole perhosia – kohdun mittainen elämä
Kirjailija: Taru Hallikainen
Kustantaja: Basam Books: Viisas elämä
Helmiä: 4
Kenelle: Monikkoraskauksista ja elämän varjopuolista kiinnostuneille
Kaksoset, kolmoset, neloset ja jopa viitoset ovat keinohedelmöitysten yleistyttyä tulleet päivä päivältä vakiintuneemmaksi osaksi sanavarastoamme. Useat muistavat kuulleensa myös tarinoita sukunsa kaksoslapsista, jotka puettiin samanlaisiin vaatteisiin ja jotka osoittivat syntymäpäivinä mieltään siksi, että juhlissa oli aina kaksi tähteä.
Harva on kuitenkaan kuullut puhuttavansa kaksosista, joista eloon on jäänyt vain toinen. Sanotaan, että tällaiset lapset ovat yksin kaksosia. Vielä vaietumpi puheenaihe on se, että jotkut äideistä joutuvat kantamaan vatsassaan jo kuukausia sitten menehtynyttä toista lasta, jotta toinen saataisiin pelastettua. Näin tapahtui Taru Hallikaiselle.
Pikkuveljet eivät ole perhosia on raastava tositarina siitä, kuinka ristiriitaisten tunteiden keskelle äiti voi raskauden aikana joutua. Rehellinen ja vaiettujakin ajatuksia avoimesti viljelevä teos päästää lukijan syvälle Hallikaisen ajatuksiin ja saa lukijan suuren ajatuksen äärelle: kukaan muu kuin vastaavan kivun tuntenut ei voi koskaan ymmärtää tiettyjä asioita. Ajatus siitä, että omassa kehossa kasvaisi sekä uusi elämä että lepäisi sammunut elämän liekki, ei ole missään suhteessa ymmärrettävissä, vaikka Hallikainen kuvaakin tuntemuksiaan äärimmäisen tarkasti, taidokkaasti ja häpeilemättömästi. Teos herättelee lukijaansa siihen, kuinka suru kätkeytyy aina ihmisen sisälle. Toista voi surun keskellä kuunnella, mutta ymmärtäminen voi olla aivan mahdotonta.
Yritin viime viikolla katsoa netistä arkkuja ja hautakiviä, mutta en pystynyt siihen. Pitää yrittää joku päivä uudestaan. Minulle tulee välillä sellainen olo, etten halua hautajaisia tai mitään, haluaisin vain äkkiä kuolleen lapsen pois sisältäni ja unohtaa koko asian.
Tiesitkö, että 22. raskausviikon jälkeen vanhemmilla on kuolleena syntyneen lapsensa hautaamisvelvollisuus? Hallikainen on yhdistänyt teoksessaan kokemukselliseen kerrontaan tietoa, jota hän on itse joutunut selvittämään ymmärtääkseen, kuinka asiat tulevat ristiriitaisessa tilanteessa etenemään. Sen lisäksi, että hän odotti synnytystä innolla, joutui hän järjestämään paikalle arkun toiselle vasta synnyttämistään pojista.
Pikkuveljet eivät ole perhosia yhdistääkin onnistuneesti faktatietoa surusta, monikkoraskauksista ja raskauden riskeistä päiväkirjamerkintöjä muistuttavaan kerrontaan. Tämä auttaa hahmottamaan sitä, kuinka paljon epätavalliseen tilanteeseen joutuneen äidin on itse tullut ottaa tietoa asioista raskauden edetessä ja faktat nivoituvat onnistuneesti Hallikaisen tarinaan.
Löysin tänään kirjojen ja kansien välistä tasan vuosi sitten kirjoittamani tekstin: ”Jos en tunne hetkeen liikkeitäsi, huolestun. Istun tunnin sohvalla kuuntelemassa, kunnes lopulta potkaiset vatsaani vasten napakan potkun. Itken ilosta.” Samalla ymmärsin, että en voi koskaan kokea vaaleanpunaisten pilvireunusten kehystämää onnellista raskausaikaa. Vaikka olisin kuinka monesti vielä raskaana, pelko on aina läsnä. Minun äitiyteeni ei ole vaaleanpunaista huolettomuutta suotu.
Tänä päivänä pidetään nyrkkisääntönä sitä, että yhdenkään odottavan äidin ei kannata eksyä internetin keskustelupalstoille tuomitsemaan muiden mielipiteillä itseään – tai syyttelemään vastakohtaisesti muita valinnoistaan. Raskausajasta ja synnyttämisestä on mahdollista löytää myös hurjasti tietoa, jolla jokainen tuleva äiti voi itsensä säikyttää. Totuus on kuitenkin se, että kaikki äidit eivät pääse iloitsemaan lapsensa syntymän vuoksi. Taru Hallikainen pukee teoksellaan heidän surunsa sanoiksi.
Teksti: Heli Kuitunen
Kuva: Basam Books: Viisas elämä, Shutterstock