Lukupiiri: Ja taivaan tähdet putoavat

Kun suljen kirjan kannet, iskee suorastaan jäytävä tunne. Tämä pitäisi lukea uudestaan. Jäikö minulta jotain välistä, tärkeä lause tai idea huomaamatta? Ymmärtäisinköhän paremmin toiselta lukemalta?

Ja taivaan tähdet putoavat kertoo tarinan Annin ja Mirkan, äidin ja tyttären, näkökulmasta. Molemmat naiset kärsivät jonkin sortin mielenrauhan ja -terveyden ongelmista, rikkinäiseksi rakentuneesta lapsuudesta sekä kaipuusta kuulua johonkin, jonnekin – lähelle, mutta kauas.

MIRKA:
– Näyttää siltä kuin sinulla silmät verestäisivät, äiti toteaa, ja sitten me vertailemme elämänkatsomustiedon ja uskonnon kurssien oppisisältöjä ja äiti unohtaa verestävät valkuaiset ja kaiken mikä liittyy pupilleihin ja myös muut kiusalliset, kuten ne veriset paperisykkyrät huoneeni lattialla. Eikä hän edes muista taas varmistaa, etten vain ole ryhtynyt käyttämään nuuskaa.

Lapsuutensa pohjoisen lestadiolaiskylässä viettänyt Anni on muuttanut teini-ikäisen tyttärensä kanssa Helsinkiin molempia kolhineen avioeron runtelemana. Uskoton aviomies jätti jälkensä nyttemmin internetistä seuraa hakevan, Lars Levi Laestadiuksen menneisyydestä ja opeista vasta aikuisiällä viehkoutuneeseen Anni-äitiin sekä erittäin nuorella iällä sekakäyttäjäksi kasvaneen teinitytön hipiään. Apua perheen nuorimmainen ajautuu saamaan psykiatrin hoteissa, jonka vastaanotolla tarjotaan teetä sekä hämmentävää sympatiaa, joka häiritsee lukijaa jo alusta alkaen.

ANNI:

Mirka nostaa keskisormensa pystyyn ja hipsuttelee huoneeseensa. Kädet lennähtävät korville turhaan. Ovi kolahtaa vain vaimeasti. Sitä onkin paiskottu tarpeeksi, eihän ovi ole syyllinen siihen, että lapset ovat luonnostaan vihan lapsia. Laestadiuksen mielestä jokaisen, joka tuntee turmeltumattoman luontonsa, on tunnustettava siinneensä syntisestä siemenestä. --- Se nainen, se haaskalintu, se se vasta sai Askon pään sekaisin. Asko ei ollut oma itsensä enää.

Lukijan on paikka paikoin raastavaa ymmärtää äidin taikka tyttären mielenjuoksua: kun tytär oirehtii silmien edessä pää pilvissä huumeita käyttäen (mikä ei ole niinkään tekstin parasta antia), itseään viillellen ja kasvojaan systemaattisesti lävistäen, kykenettömän äidin suurin huoli tuntuu olevan mitä tänään syötäisiin tämän kirjoittaessa kiltisti valheelliset poissaololappuset sen kummempia kyselemättä.

Ristiriitaisen suhteesta tekee entisestään se, että molemmat – niin äiti kuin tytärkin – pyrkivät aika ajoin miellyttämään toisiaan, vaikka molemmat sortuvatkin epäonnistumaan tässä yrityksessä. Molemmat heistä tuntuvat olevan kyvyttömiä ihmissuhteisiin saatikka ihmisymmärrykseen.

MIRKA:

Mä muistan yhden tilanteen. Kun mä olin kahdeksan tai yhdeksän, äiti pyysi mut puhutteluun ja sitten se sanoi, että musta on tulossa lihava. Mä en ollut ikinä ajatellu sellaista. En mä yhtään tiennyt, minkälainen mä olin. Terkkari oli punninnut mua, eikä se ollut ikinä sanonut mitään. Toki mä painoin aina enemmän kuin moni mun kavereista, vaikka oltiin samanpituisia, mutta silloin äiti sanoi, että se johtuu vaan siiä, että mulla on raskaammat luut.

Äiti kysyi, mitä mä aion tehdä asialle. Mä en osannut sanoa mitään, kun mä en tiennyt, mikä se oli se asia. Mä vain roikotin päätä ja sanoin, että anteeksi. Äiti sanoi, että sillä olisi yksi ehdotus. Mun pitäisi vähän tarkkailla mun syömistä, huolehtia siitä, etten mä syö liian paljon pullaa. Sitten se kuitenkin joka päivä tarjosi mulle pullaa.

En kyennyt samaistumaan kumpaiseenkaan.

Aivan kuten vaikeasta isäsuhteesta kärsineelle Lars Levi Laestadiukselle – lestadiolaisuuden perustajahahmolle – Taivaan isän sanominen oli taannoin vaikeaa, myös Annille ja Mirkalle mieshahmot ovat pettureita, joista silti kaivataan pelastajaa.

He tuntuvat pelkäävän torjuntaa niin paljon, että ovat valmiita uhraamaan itsensä muiden paasauksille ja salakavalalle manipulaatiolle, vaikka suojapanssarit ovatkin olevinaan pystyssä. Ja tätä myötä hyväuskoisina, jopa tarkoituksellisen sokeina, he joutuvat hyväksikäytön uhreiksi – yhä uudelleen ja uudelleen.

Maria Peuran vuonna 2001 ilmestynyt On rakkautes ääretön jätti lukijaansa jäljet, mutta tämä teos ei samaiseen vavisuttavaan kokemukseen yllä. Peura kirjoittaa mielenjuoksuista tekstiä, jonka läpikahlaaminen vei minulta lähes kolme kuukautta. Samaistumisen vaikeutta, paasaamisen vierautta?

ANNI (muistelee lapsuuttaan):

”Niin ko se lohikäärme veti pyrstölä kolmannen osan taihvaan tähistä maan pääle, mutta nytten on lohikäärme korjannu kohta kaikki tähet taihvaasta ja sen takia on maailma tullu mustaksi ja pimeäksi, ettei ole monta henkeä, jokka näkkee, mistä tie mennee taihvaaseen.”

Ja nyt todellakin tuntuu, että teos pitäisi lukea uudestaan. Jospa ymmärtäisin sitten paremmin mieltä, joka ei kuulu minulle. Olen nyt sivulla 24.

Kursivoidut kohdat ovat otteita Ja taivaan tähdet putoavat -teoksesta.

Lisää kirja-arvioita: