Studio55.fi kysyi lukijoiltaan muistoja lapsuudenperheen hellyydenosoituksista: kasvatettiinko lapsia enemmän kurilla vai näytettiinkö kotona hellyyttä.
Monissa vastauksista kerrottiin, että koska hellyyttä ei ollut osoitettu, saattoi sen osoittaminen tai vastaanottaminen olla vaikeaa myöhemmällä iällä. Toisaalta kyselyssä jaettiin myös lämpimiä muistoja hellistä isistä ja äideistä. Näin lukijat kertovat hellyydenosoittamisesta ja sen muodoista.
”Olin erittäin paljon halauksen tarpeessa”
En muista että koskaan olisin saanut olla sylissä tai, että minua olisi halattu tai pidetty hyvänä. Lapsena en tiennyt mitään sellaisesta, että ihminen voi rakastaa tai saada rakkautta. Vain kerran näin, että nuorempi siskoni oli isän polvella. Katsoin varmaan lumoutuneena ja haaveilin, että minäkin pääsisin syliin. Kyllä se on jättänyt sellaisen jäljen, että on jäänyt jotain vaille elämässä, sellaisen tyhjyyden tunteen. Omia lapsia olen pitänyt mahdollisimman paljon hyvänä ja sylissä ja halunnut näyttää, että elämässä on rakkaus olemassa.
– vaille syliä
Olen syntynyt sodan jälkeen maalla ja hellyyden osoittaminen ei silloin ja siellä ollut tapana. En muista koskaan saaneeni vitsaa, mutta sillä peloteltiin. Ainoa sylissä olon muisto on se, kun varmaan joskus kymmenvuotiaana menin isän syliin ja mummoni paheksui sitä ääneen. Se oli hänen mielestään sopimatonta: ”Nuin iso tyttö”.
– Mummo Itä-Suomesta
Kyllä sain (vitsaa). Näin jälkikäteen tuntuu oudolta, että siihen aikaan piiskattiin jonkin vahingon, esimerkiksi astian rikkomisen, takia,
