Studio55.fi kysyi lukijoiden kokemuksia laitoshoidosta. Nimimerkki Tavat tiukassa istuvat kertoo, että hänen äitinsä ei viikon vuodeosastojakson jälkeen kyennyt enää koskaan seisomaan omilla jaloillaan. Hän ihmetteli myös, kuinka vanhusten kampaajakäyntejä tai hiusten pesun tarvetta vähäteltiin, koska ”kotona ei ole väliä miltä näyttää” tai ”kuolee kohta kumminkin”.
Äitini sairasti Parkinsonin tautia ja olin hänen omaishoitajansa. Äiti asui kotona, mutta isän ollessa viikon ulkomaanmatkalla äiti oli sen viikon terveyskeskuksen vuodeosastolla, sillä minullakin oli silloin useana päivänä menoa. Se viikko oli äidille hyvin kohtalokas, sillä sen jälkeen hän ei enää koskaan pystynyt edes nousemaan tuolista ylös. Juuri sillä viikolla nimittäin sairaanhoitajat lakkoilivat.
Äiti pidettiin koko viikon ajan sängyssä, sillä sängystä ylös nostaminen ei kuulunut niihin välttämättömiin töihin, joita lakkolaiset saivat tehdä. Äiti oli vielä lyhyitä matkoja kävellyt rollaattorin avulla juuri ennen sinne menoaan. Ja hän ”jumppasi” jalkojaan nousemalla pöydän reunasta kiinni pitäen ylös tuolistaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja aamuin, päivin ja illoin.
Mutta se lakkoviikko vuodeosastolla muutti kaiken. Jaloista meni voima niin tyystin sen viikon makuutuksen aikana, ettei kertaakaan enää kyennyt omin jaloin edes seisomaan, vaikka olisi ylös nostettukin. Jospa ne olisivat edes kertoneet etukäteen, etteivät nosta häntä sängystä ylös, niin olisi kyllä joku hankittu tänne kotiin. Vessaankaan ei viety, vaan sanottiin, että anna mennä vaan, onhan sulla vaippa. Sekin oli kova paikka äidille. Paskoa vaippaan kuin pikkuvauva...
Sen viikon aikana hän myös laihtui lähes 5 kiloa, vaikka oli jo valmiiksi pieni ja hentoinen. Hoitajilla ei ollut aikaa syöttää, sillä Parkinsonin taudin vuoksi nieleminen oli hyvin vaivalloista ja syöminen hidasta. Kotona pelkkä päiväkahvi ja pulla kesti yli puoli tuntia, aamupuuro tunnin verran ja päivällinen yli puolitoista tuntia. Ja piti aina mikrossa lämmittää välillä tai laittaa ihan pieniä annoksia useita.
Ruokahalu oli hyvä ja kaikki kelpasi. Mutta jos häneltä kysyi, jotta ottaisiko hän esim. lisää tai vaikka kahvia, niin aina hän kielsi – ei halunnut olla vaivoiksi muille. Mutta kun sitten toi annoksen ja tarjosi lusikalla, niin suu aukesi kuin linnunpojalla jo kun lusikkaa vasta lastattiin. Siellä hoitajat kysyivät ja jättivät sitten syöttämättä, vaikka heille oli kerrottu, että äiti kyllä syö kun vaan joku syöttää.
Tosin siellä piti syödä kylmäksi jäähtynyttä ruokaa. Koska ”osaston mikro oli pitkän käytävän toisessa päässä eikä hoitajat kerenneet edestakaisin juoksentelemaan”. En kyllä minäkään ainakaan kylmää kaurapuuroa söisi.
Huippu oli, että vaikka silloin päiväkahvista piti maksaa eri maksu suoraan osastolle ja isä maksoi etukäteen koko viikon kahvit ja kahvileivät, niin äiti ei ollut kertaakaan niitä saanut. Se selvisi myöhemmin, kun tuttu rouva oli itsekin ollut samaan aikaan siellä.
Sairaudestaan johtuen äidille meni ruoka myös erittäin helposti ”väärään kurkkuun”, minkä vuoksi laitoin aina kotona syömisen ajaksi kaksi isoa tyynyä äidin selän ja tuolin selkänojan väliin. Tällöin äiti oli vähän eteenpäin kumartuneena syöttämisen ajan ja ruoka meni minne kuuluikin. Vuodeosastolla sängynpäätyä kohotettiin ylös ja äiti oli puolittain siis selinmakuuasennossa kun syöttivät. Tietenkään äiti ei edes pystynyt syömään, kun hänestä tuntui, että tukehtuu. Viikossa paino putosi 10 prosenttia eli viitisen kiloa.
Tyynyradiosta tuli vain ruotsinkielistä ohjelmaa, kun ”muut kanavat eivät toimineet”. Varsin apaattisena hän sen viikon jälkeen sieltä kotiin tuli. Televisiotakaan ei tietysti lakon vuoksi päässyt katsomaan.
Hoitajat tiesivät varsin hyvin, että äiti oli ummikko suomenkielinen, mutta puhuivat hänelle ruotsia. Kerran satuin itse oven raosta näkemään ja kuulemaan, miten he häneltä kysyivät ruotsiksi ja tulkitsivat vastaamattomuuden kielloksi.
Onneksi äiti ei montaa kertaa joutunut osastolle vaan sai elää ja myös kuolla kotonaan.