Studio55.fi kysyi lukijoiden kokemuksia laitoshoidosta. Nimimerkki Tavat tiukassa istuvat kertoo, että hänen äitinsä ei viikon vuodeosastojakson jälkeen kyennyt enää koskaan seisomaan omilla jaloillaan. Hän ihmetteli myös, kuinka vanhusten kampaajakäyntejä tai hiusten pesun tarvetta vähäteltiin, koska ”kotona ei ole väliä miltä näyttää” tai ”kuolee kohta kumminkin”.
Äitini sairasti Parkinsonin tautia ja olin hänen omaishoitajansa. Äiti asui kotona, mutta isän ollessa viikon ulkomaanmatkalla äiti oli sen viikon terveyskeskuksen vuodeosastolla, sillä minullakin oli silloin useana päivänä menoa. Se viikko oli äidille hyvin kohtalokas, sillä sen jälkeen hän ei enää koskaan pystynyt edes nousemaan tuolista ylös. Juuri sillä viikolla nimittäin sairaanhoitajat lakkoilivat.
Äiti pidettiin koko viikon ajan sängyssä, sillä sängystä ylös nostaminen ei kuulunut niihin välttämättömiin töihin, joita lakkolaiset saivat tehdä. Äiti oli vielä lyhyitä matkoja kävellyt rollaattorin avulla juuri ennen sinne menoaan. Ja hän ”jumppasi” jalkojaan nousemalla pöydän reunasta kiinni pitäen ylös tuolistaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja aamuin, päivin ja illoin.
Mutta se lakkoviikko vuodeosastolla muutti kaiken. Jaloista meni voima niin tyystin sen viikon makuutuksen aikana, ettei kertaakaan enää kyennyt omin jaloin edes seisomaan, vaikka olisi ylös nostettukin. Jospa ne olisivat edes kertoneet etukäteen, etteivät nosta häntä sängystä ylös, niin olisi kyllä joku hankittu tänne kotiin. Vessaankaan ei viety, vaan sanottiin, että anna mennä vaan, onhan sulla vaippa. Sekin oli kova paikka äidille. Paskoa vaippaan kuin pikkuvauva...
Sen viikon aikana hän myös laihtui lähes 5 kiloa, vaikka oli jo valmiiksi pieni ja hentoinen. Hoitajilla ei ollut aikaa syöttää, sillä Parkinsonin taudin vuoksi nieleminen oli hyvin vaivalloista ja syöminen hidasta. Kotona pelkkä päiväkahvi ja pulla kesti yli puoli tuntia, aamupuuro tunnin verran ja päivällinen yli puolitoista tuntia. Ja piti aina mikrossa lämmittää välillä tai laittaa ihan pieniä annoksia useita.
