Lukijan tarina väkivaltaisesta suhteesta: Pakenin raivokohtauksia naapuriin

Muistan jo lapsuudessani sen ajan, kun isäni riiteli äitini kanssa, heräsin usein öisin ja itkin. Silloin äitini kävi hiuksiini kiinni – pelästyin. Yritin tukahduttaa käskystä itkuni, tämä toistui usein silloin, kun vanhemmat olivat ”juhlatuulella”.

Naimisiin mentyäni jouduin aviomieheni pahoinpitelyn kohteeksi. Silti kestin kohtelua melkein 20 vuotta. Välillä kävin terveyskeskuksessa lääkärissä, röntgenkuvissa ja keskustelemassa lääkärin kanssa asioista. Lääkäri ei 70-luvulla ottanut mitään kantaa asiaan. Olisin halunnut neuvoa sekä tukea.

Lähdin opiskelemaan, kun nuorin tyttäreni oli aikuisiän kynnyksellä. Sain tietää, että aviomieheni oli kohdellut samalla tavalla myös tytärtäni. Silloin halusin erota, ja silloin minuun kohdistui taas väkivaltaa. Lyömistä, potkuja, tinnerin kaatamista päähän, kuristamista. Halusin keskustella hänen kanssaan ja pyysin häntä kävelylle. Ulkona oli mielestäni turvallisempaa. Avomieheni otti lunta käteensä ja teki lumipallon, jonka sisälle laittoi kiviä. ”Jos sanot poikkinaisen sanan heitän sinua tällä”, hän uhosi.

Olen paennut raivokohtauksia naapuriin, soittanut Turvakotiin. Olisin tullut Turvakotiin, mutta koska minulla ei ollut rahaa taksiin, en päässyt lähtemään. Naapurini otti minut yöksi kotiinsa.

Tyttäreni haki minut sen jälkeen poikaystävänsä kanssa kotiinsa. Asuin ja elin heillä jonkin aikaa, kunnes pääsin taas uuteen elämään kiinni. Sain vaihdettua paikkakuntaa, oman asunnon opiskella ja elämäni muuttui aina vain paremmaksi.

Näistä kokemuksista on 17 vuotta. Sanotaan, että aika parantaa haavat. Haavat ovat arpeutuneet, ja olen kiitollinen nykyisestä elämästäni: kotirauhasta, lapsista, lapsenlapsista ja ystävistä. Miesystävää ei minulla ole. Tämä elämä tuntuu nyt hyvältä ja olen siitä kiitollinen.

Voiko väkivaltaisen parisuhteen pelastaa? Tästä keskusteltiin Huomenta Suomessa toukokuussa 2015.