Väestörekisterikeskuksen mukaan viimeisen 25 vuoden aikana on yleistynyt käytäntö, että molemmat puolisot pitävät oman nimensä naimisiin mennessään.
Sukunimet tulivat pakollisiksi sukunimilaissa, joka astui voimaan vuonna 1921. Nykyinen sukunimilaki on vuodelta 1985.
Lain mukaan sukunimen voi vaihtaa, jos uuden sukunimen ottaminen on perusteltua. Esimerkiksi naimisiin mentäessä on tavallista vaihtaa nimeä.
Nimilautakunnan sihteeri Juhani Ketomäki arvelee, että yleisin syy sukunimen vaihtamiseen on se, että halutaan ottaa vanha suvussa kulkeva sukunimi käyttöön.
– Jos jollain on tavallinen nimi, hän haluaa vaihtaa sen vanhaan nimeen, Ketomäki sanoo.
Uudeksi sukunimeksi ei voida hyväksyä nimeä, jota yleisesti käytetään etunimenä. Tällaisia sukunimiä on jo olemassa paljon, ja jos esimerkiksi Kari on vanha suvussa kulkenut nimi, sen saa ottaa käyttöön.
– En ole varma, mistä nämä nimet ovat peräisin. Karista tulee mieleen merellä oleva kari, Ketomäki pohtii.
Ei ole myöskään mahdollista ottaa nimeä, joka on Suomessa merkitty väestötietorekisterijärjestelmään tai jonka tiedetään yleisesti vakiintuneen tietyn kotimaisen tai vierasmaalaisen suvun nimeksi.
Nimen vaihtaminen 30-luvulla
Vanhan asiakirjan mukaan sukunimen vaihtamisesta täytyi vuonna 1938 kuuluttaa sanomalehdessä, ennen kuin uusi nimi hyväksyttiin.
"Ennenkuin näin hyväksyttyä uutta sukunimeä saadaan käyttää, on hakijan kuulutettava hyväksymisestä virallisessa lehdessä sekä jossakin paikkakunnalle leviävässä sanomalehdessä ja ilmoitettava sukunimi asianomaisen seurakunnan kirkonkirjaan merkittäväksi, jolloin hakijan on papille näytettävä, että sanottu kuuluttaminen virallisessa lehdessä ja jossakin paikkakunnalle leviävässä sanomalehdessä on tapahtunut. Ellei näin tehdä yhden vuoden kuluessa tästä päivästä lukien, on hyväksymisen katsottava rauenneen."
