Li Anderssonin nettikolumni: Kuntien työnantajapolitiikka on tasa-arvokysymys

Tutkimuksen tulokset ovat hälyttäviä. Lähes kaikki vastaajat (93 %), kokevat huolta suomalaisen hoidon laadusta. 70 prosenttia vastaajista on sitä mieltä, että he joutuvat vähintään viikoittain tekemään asioita, “jotka ovat ristiriidassa heidän arvojensa kanssa“. Yli puolet vastaajista arvioi, ettei pysty työskentelemään nykyisessä ammatissaan terveytensä puolesta kahden vuoden kuluttua: yli puolet on järkyttävä luku.

Tulokset kertovat vanhustenhuollon todella karusta arjesta. Liian vähäiset henkilöstöresurssit ja ainainen kiire johtavat siihen, että hoidettaville ei jää riittävästi aikaa ja että ihmisten yksilölliset tarpeet ehditään liian harvoin huomioimaan.

Samalla se kertoo yhteiskunnan liian vähäisestä arvostuksesta hoitajien työtä kohtaan. Miten hyvinvointiyhteiskunta aikoo turvata hoivapalveluiden riittävyyden, jos työntekijät eivät jaksa omassa työssään tai eivät saa mahdollisuutta tehdä työtään hyvin? Tai edes niin, ettei se ole ristiriidassa heidän arvojensa kanssa.

Uupumus ja kaaos leimaavat arkea

Vuoden alussa Helsingin Sanomat julkaisi koosteen varhaiskasvatuksessa työskentelevien ammattilaisten kokemuksista päivähoidon arjesta. Näidenkin ammattilaisten vastaukset olivat todella huolestuttavia. Suurin osa vastaajista kuvaili arkea, jota leimaa uupumus, kaaos ja riittämättömyyden tunne. Ryhmäkokojen ja henkilöstömitoituksen kanssa kikkaillaan jatkuvasti, mikä johtaa kiireeseen ja henkilöstön kuormittumiseen.

Yksi osoitus puuttuvasta arvostuksesta suomalaisten hyvinvoinnista ja turvallisuudesta vastaavien ammattilaisten työstä on myös kilpailukykysopimuksessa päätetty ratkaisu leikata julkisen sektorin työntekijöiden lomarahoja melkein kolmanneksella.

Palkanleikkaus kohdistuu pienipalkkaisiin työntekijöihin, jotka työskentelevät esimerkiksi päivähoidossa, vanhustenhuollossa ja lastensuojelussa. Näiden työntekijöiden aseman kurjistaminen ei paranna suomalaisten vientiyritysten kilpailukykyä. Sopimus toimi pikemminkin tulonsiirtona julkiselta yksityiselle sektorille.

Jo pitkään liian matala palkkataso

Kuntien työnantajapolitiikka on iso tasa-arvokysymys. Kuntien työntekijöistä noin neljä viidesosaa on naisia. Naiset ovat myös julkisten palveluiden suurin käyttäjäryhmä. Palkanalennukset kohdistuvat toisin sanoen erityisesti pienipalkkaisiin naisiin, ja henkilöstöresurssien leikkaaminen heikentää erityisesti naisten työssä jaksamista. Jo pitkään liian matalalla ollut palkkataso heijastaa myös naisvaltaisen hoiva- ja kasvatustyön liian vähäistä arvostusta.

Muun muassa Julkisten hyvinvointialojen liitto JHL on nyt ilmoittanut tavoittelevansa palkankorotuksia naisvaltaisille aloille. Tämä vaatimus on täysin perusteltu.

Tämän lisäksi pitäisi julkisella sektorilla alkaa pilotoida erilaisia malleja työntekijöiden hyvinvoinnin ja vaikutusvallan parantamiseksi. Kuntien tulee olla ennakkoluulottoman työnantajapolitiikan edelläkävijöitä.

Toimenpiteitä palkkaerojen kaventamiseksi

Kuuden tunnin työpäivää olisi mahdollista kokeilla esimerkiksi vanhustenhuollossa, ja ikääntyvien työntekijöiden työssä jaksamista on tuettava työnkierrolla ja koulutuksella sekä mahdollistamalla vapaaehtoinen työajanlyhennys. Lisäämällä työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia omiin työaikoihinsa ja työn järjestämiseen, pidennetään tutkitusti eläkeikää lähenevien työuria ja estetään ennenaikaisia eläköitymisiä.

Jos emme tee konkreettisia toimenpiteitä miesten ja naisten palkkaerojen kaventamiseksi, ei asialle tapahdu mitään. Tämä tarkoittaa suurempia palkankorotuksia pienipalkkaisille aloille, jotka tuottavat koko yhteiskunnan tarvitsemat julkiset palvelut. Ilman luotettavaa päivähoitoa vanhemmat eivät ole tuottavia työssään, ilman hyviä ennaltaehkäiseviä sosiaali- ja terveyspalveluita ihmiset eivät pysy terveinä tai voi hyvin.