Saksan diktatuurien jälkihoito ei kaikilta osin ole onnistunut. Ei ainakaan monien uhrien näkökulmasta.
Vuoteen 1989 asti 9. marraskuuta oli Saksassa ennen muuta synkkä päivä. Marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä vuonna 1938 synagogat paloivat ympäri maata. Juutalaisten liikkeitä, koteja ja hautausmaita tuhottiin. Yli 30000 vietiin keskitysleireille. Natsien tuhoamiskoneisto käynnistyi.
25 vuotta sitten kääntyi uusi lehti, kun Berliinin muuri murtui. Nyt puhutaan kansankunnan tärkeimmästä juhlapäivästä. Vapautumisesta.
Vaikka yksi päivämäärä yhdistää kahta diktatuuria, niiden aiheuttamaa tuhoa ja kärsimystä ei tietenkään pidä verrata keskenään. Ei mistään kulmasta eikä millään mittakaavakorjauksella.
Mutta tavassa, jolla helvetistä selvinneitä rivikansalaisia on molemmissa tapauksissa jälkikäteen kohdeltu, löytyy pelottavan paljon perusteltuja yhtymäkohtia.
Moni juutalainen puhuu vielä tänä päivänä karvaasti siitä, miten holokaustista selvinneet vanhemmat ja isovanhemmat yrittivät epätoivoisesti hakea korvauksia tehdystä pakkotyöstä tai omaisuuden menetyksestä. Samaan aikaan entiset natsit, isot ja pienet, nousivat ilman suurempaa kalapaliikkia yllättävän usein yllättävän keskeisiin asemiin yhteiskunnassa.
”Osseille” eli itäsaksalaisille, joita DDR:n kommunistidiktatuuri murjoi, näyttää käyvän samoin. Korvauksista on turha haaveilla. Ja kaiken katkeruuden keskellä on vielä nieltävä se, että vanhoista Stasi-kelmeistä tulee yhtenäisen Saksan merkittäviä vallankäyttäjiä.
Eikä siinä vielä kaikki. Nämä takinkääntäjät toitottavat, että menneiden virheiden tonkiminen on pikkusieluista ajan tuhlaamista. Onneksi on myös toisenlaisia ääniä, mutta ne kantavat yllättävän huonosti.