Katja Hoyer: Muurin takana - Itä-Saksan historia 1949-1990 (Atena 2023). Suomennos Mari Janatuinen.
Mitä me tiedämme ja muistamme Itä-Saksasta? Useimmat muistanevat salaisen poliisin Stasin, Berliinin muurille kuolleet länteen pakenijat ja ehkäpä vielä maan pitkäaikaisen johtajan Erich Honeckerin. Ja saattaapa joku muistaa senkin, että Saksan entinen liittokansleri Angela Merkel on idästä kotoisin.
Itä-Saksa eli DDR, Saksan demokraattinen tasavalta oli paljon muutakin kuin kansalaisiaan väkivalloin maassa pitävä diktatuuri, ja siitä Muurin takana -kirja kertoo melkeinpä poikkeuksellisen kiinnostavasti.
Kirja ottaa lukijan otteeseensa heti alusta alkaen, sillä monet luvut alkavat yksittäisten ihmisten kokemuksilla eri tapahtumista. Itä-Saksassa syntynyt saksalais-brittiläinen historiantutkija Katja Hoyer saa lukijan tuntemaan kuin olisi kärpäsenä katossa seuraamassa tämän erikoislaatuisen valtion 41-vuotista olemassaoloa.
DDR:ssä oli jotain hyvääkin
Kirja ei unohda kertoa DDR:n myönteisistä puolista, sillä niitäkin oli paljon.
Toisin kuin Länsi-Saksassa, idässä naisia kannustettiin töihin, lapsille löytyi päiväkodit ja vapaa-ajan viettoon panostettiin paljon. Koulujärjestelmä oli tasa-arvoisempi ja työläisperheen lapset pääsivät helpommin yliopistoon kuin lännessä. Asuminen oli valtion subventoimaa.
Vaikka Katja Hoyer ei sitä ääneen sanokaan, kirjan kuvausten perusteella Saksan demokraattisesta tasavallasta pyrittiin tekemään jonkinlainen pohjoismainen hyvinvointivaltio – tosin ilman demokratiaa vaikka demokratia-sana komeilikin valtion nimessä.
Itä-Saksassa oli eräänlainen kulissidemokratia. Maan parlamentissa oli useita puolueita, jotka valittiin “vaaleissa”. Valta oli kuitenkin sosialistisella yhtenäisyyspuolueella SED:llä ja sen johtajilla.
Itää verrattiin länteen
Vaikka DDR oli Neuvostoliiton kontrolloimista itäblokin maista vaurain, ongelmia maan johtajille aiheutti se, että maata verrattiin aina Länsi-Saksaan.
DDR:n kansalaisista valtaosa pystyi seuraamaan länsinaapurinsa televisio- ja radiolähetyksiä, joten ihmiset tiesivät miten länsinaapuri ja ylipäätään kapitalismi toimi. Vaikka DDR:stä pakeni sen olemassaolon aikana miljoonia ihmisiä, monet olivat myös tyytyväisiä sosialistiseen valtioonsa.
Monilla itäsaksalaisilla oli Länsi-Saksassa sukulaisia, jotka lähettivät köyhimmille itäsukulaisilleen elektroniikkaa ja muita kulutustavaroita, jotka olivat suhteellisesti kalliimpia DDR:ssä.
Toisaalta esimerkiksi DDR:n leluteollisuus oli niin kehittynyttä, että DDR-lelut levisivät ympäri Eurooppaa. DDR:n ylpeyden aihe oli jääkaapit, joita vuonna 1970 oli 56,4 prosentilla talouksista, kun Länsi-Saksassa vastaava luku oli 28 prosenttia.
DDR:ssä juopoteltiin paljon, jopa kaksinkertaisesti määrä, joka juotiin Länsi-Saksassa. Kirjassa kerrotaan amerikkalaistutkijasta, jonka mukaan juoppottelu ei johtunut niinkään itäsaksalaisten tarpeesta paeta DDR:n ankeaa todellisuutta, vaan “eksistentiaalisesta huolettomuudesta”. Useimmat siis eivät siis tämän näkemyksen mukaan juoneet unohtaakseen huolensa vaan koska heillä oli niin vähän asioita, joista olla huolissaan.
Selviytyjät nousivat johtajiksi
Itä-Saksa perustettiin pian sodan jälkeen Neuvostoliiton miehitysalueelle. Maan johtajiksi valikoitui Neuvostoliitossa olleita, Hitleriä pakoon lähteneitä saksalaisia kommunisteja, jotka sattuivat jäämään eloon Stalinin vainoissa.
Elossa selvisivät vain kaikkein myöntyväisimmät ja opportunistisimmat henkilöt, kuten DDR:n ensimmäiseksi johtajaksi noussut Walter Ulbricht – Stalinin uskollinen soturi. Myöhemmin Honecker syrjäytti Ulbrichtin.
Itä-Saksa pelkäsi kansaansa
DDR:n turvallisuusministeriön eli Stasin toiminta alkoi pienimuotoisesti mutta johtajansa Erich Mielken käsissä siitä kasvoi yksi maailmanhistorian suurimmista urkintakoneistoista.
Taustalla oli kirjan mukaan se, että ”DDR oli itäblokin valtioiden joukossa ainutlaatuinen, sillä sen olemassaolo ei ollut koskaan taattu”. Johtajien oli puolustettava valtiotaan paitsi länttä vastaan myös suhteessa Staliniin, “joka olisi edelleen mieluiten nähnyt DDR:n integroituna yhtenäiseen, puolueettomaan Saksaan”.
Lisäksi valtio pelkäsi omaa kansaansa, joka vertasi itseään Länsi-Saksaan.
Vuosikymmeniä talousongelmia
DDR painiskeli talousongelmien kanssa koko olemassaolonsa ajan. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto vaati sotakorvauksia ja jopa rautateitä revittiin Itä-Saksan maaperästä itään vietäväksi. Tehtaista saattoi kadota viikkojen tuotanto, kun Neuvostoliitto päätti viedä milloin mistäkin tehtaasta tavaroita itselleen.
Muurin takana -kirjassa huomautetaan myös, että kun denatsifikaatiossaan DDR ei halunnut hyödyntää natsiajan asiantuntijoita, maa jäi talouskehityksessä jälkeen Länsi-Saksasta, jossa entiset natsit saivat rakentaa kansakuntaa. Lisäksi DDR lähetti monia koulutettuja asiantuntijoitaan Neuvostoliittoon töihin, joten oman maan rakentaminen jäi puolitiehen.
Kun DDR:ssä kiristettiin 50-luvulla työkiintiöitä eli samalla palkalla piti tehdä enemmän töitä, lopputuloksena oli vuoden 1953 kansannousu ja joukkopako länteen. Tämän jälkeen normeja höllättiin, Neuvostoliitto lopetti sotakorvausten vaatimisen ja antoi luottoa ja muuta apua.
Samaan aikaan turvallisuuskoneistoa vahvistettiin ja maahan luotiin kansanpoliisi ja erilaisia taisteluryhmiä kansaa valvomaan. Lopulta vuonna 1953 maahan luotiin oma armeija ja vuonna 1961 rakennettiin Berliinin muuri estämään etenkin koulutettua työvoimaa muuttamasta länteen.
Elintaso nousuun velkarahalla
DDR:n kansalaisten elintaso nousi 70-luvulla mutta myös maan velkataakka kasvoi. Lännestä lainattiin rahaa reippaasti. Jonkun verran auttoi se, että maa sai Neuvostoliitolta halpaa öljyä, jota se jalosti hyvällä katteella länsimyyntiin.
Kun Neuvostoliiton talous alkoi sakata 70-luvun lopulla, öljyn tuontia rajoitettiin ja DDR joutui hyödyntämään kotimaassaan vähäenergistä ja saastuttavaa ruskohiiltä. Samalla öljynmyyntitulot ulkomailta vähenivät ja talous alkoi taantua. Edes kansan rakastamaa kahvia ei riittänyt kuppeihin.
Rahaa tuli sitten ihan oikeasta ihmiskaupasta eli Länsi-Saksa maksoi jopa noin satatuhatta D-markkaa DDR:lle jokaisesta ihmisestä, jonka maa päästi länteen. Saadut rahat käytettiin vakuuksiin, kun DDR hankki lännestä luotolla muun muassa banaaneja ja amerikkalaisia farkkuja.
Yhdistymisen ongelmat
DDR romahti lopulta muun Itä-Euroopan mukana: nopeasti ja rytisten. Johtajat eivät olleet nähneet riittävän tarkasti muutosten virtaa ja uudistukset aloitettiin aivan liian myöhään.
Siinä missä muut maat saivat takaisin todellisen itsenäisyytensä, DDR:n imaisi itseensä Liittotasavallaksi tuolloin kutsuttu Länsi-Saksa. DDR:n käypä omaisuus myytiin pääasiassa länsisaksalaisille yrityksille mutta suuri osa yrityksistä lopetti toimintansa kannattamattomana.
Hoyerin mukaan DDR:n ja Länsi-Saksan yhdistyminen yhdeksi Saksaksi tarkoitti monelle itäsaksalaiselle menneisyyden jälkien minimoimista, sillä “koko kansakunnalle tuntuu olevan äärimmäisen kiusallista, että DDR on osa sen historiaa”.
On helppo yhtyä kirjan kirjoittajan näkemykseen, jonka mukaan kestää aikansa, ennen kuin DDR nähdään sellaisena kuin se on: osana Saksan historiaa muurin takana, mutta muunakin kuin vain muurina.
–
Päinvastoin kuin kirjassa kirjoitetaan, DDR:n lipussa ei ollut kompassia vaan harppi.